Maailma on erilainen vuonna 2050

Maanantai 23.1.2012 klo 7:21

Luen parhaillaan Laurence C. Smithin kirjaa Uusi pohjoinen - Maailma vuonna 2050 (Ursa 2011). Kirjassa pohditaan sitä, miten erilaiset muutokset vaikuttavat elämäämme pohjoisella pallonpuoliskolla tämän vuosisadan puoliväliin mennessä.

Ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan dramaattisesti siihen, miltä pohjoinen havumetsävyöhykkeemme näyttää 40 vuoden kuluttua. Jäättömät talvet lisäävät veden haihtumista meristä, ja se lisää lumi- ja vesisateiden määrää talvella. Uudet tuhohyönteislajit ja kasvitaudit levittäytyvät pohjoiseen. Siinä tilanteessa ei taida olla paljonkaan iloa siitä, että puut ja vilja kasvavat silloin meillä entistä paremmin.

Smith arvioi, että energiantuotantomme pohjautuu vuonna 2050 edelleen pitkälti fossiilisiin polttoaineisiin. Samaan aikaan maailman kasvava väestö vaatii yhä enemmän ruokaa ja sitä elintasoa, johon me olemme täällä länsimaissa tottuneet.

Ympäristöasioita ei pitäisikään enää katsella erillään esimerkiksi talouden globalisaatiosta tai luonnonvarojen kysynnästä. Pahinta on, että poliittisilla päätöksillä alkaa olla asiassa kiire. Durbanin joulukuinen ilmastokokous ei antanut kovin hyvää kuvaa kyvystämme toimia.

En taida enää itse olla täällä vuonna 2050 - mutta lapseni ehkä ovat.

Metsäjätti kertoo tärkeän tarinan

Lauantai 14.1.2012 klo 6:58

Luin Miika Nousiaisen viime vuonna ilmestyneen romaanin Metsäjätti (Otava). Ei ole kirjoittajan kynänjälkeä turhaan kehuttu. Tykkäsin.

Törmälän vaneritehtaan ympärille kasvaneen yhdyskunnan kurjistumisesta kertovassa tarinassa on monta koskettavaa kohtaa. Se kuvaa myös monta sellaista, aivan hiljattain yhteiskunnassa tapahtunutta murrosta joista ei kauheasti ole puhuttu.

"Vastakkainasettelun aika on kuulemma ohi. Ja Suomi ei ole luokkayhteiskunta
---- Kyllä työläinen vastakkainasettelun kesti, kun oli jotakin vastapainoa, ennen kuin hyvät puolet katosivat. Nyt ei ole punapääomaa, ei omistusta, ei luokkatietoisuutta, ei omia urheiluseuroja, ei ylpeyttä, ei taistelua. Pelkkiä yksilöjä ilman luokkaa."

Tämän näkee myös asuinpaikkakunnallani Haminassa, entisessä paperikaupungissa. Minujen joukossa on paljon pahempi paikka marssia tahdissa kuin meidän joukossa, yhtenä meistä.

Yksinäisen ja alkoholisoituneen kirjailijan vahva legenda

Sunnuntai 8.1.2012 klo 12:40

Kirjailija Kreetta Onkeli kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehden (4/2011) kolumnissaan havainnostaan, että jokaisella merkittävään tuotantoon yltäneellä mieskirjailijalla on ollut elämässään pitkäaikainen, järkevä ja kannustava elämänkumppani. Ja että useimmat pitkän uran kirjoittaneet naiskirjailijat ovat yksineläjiä kumppaninaan erakkous, erämaa tai alkoholi.

Kolumnin aiheeseen tarttui mm. Kymen Sanomat (7.1.2012). En tiedä, kirjoittiko Kreetta Onkeli nuo lauset kurillaan. Mutta hyvin usein kirjailijan työhön liitetään mielikuvissa juuri alkoholismi ja yksinäisyys. Täytyy myöntää, en tunne yhtään pahasti alkoholisoitunutta ja edelleen aktiivisesti kirjoittavaa kirjailijaa.

Kirjan suunnittelu, kirjoittaminen ja työstö vaatii nimittäin rautaisten perslihasten lisäksi sellaista turnauskestävyyttä, jota alkoholi ei tuo. Ja yksinäisimmän tuntemani ihmisen tapasin kymmenien ihmisten muodostaman niin sanotun työyhteisön keskeltä.

Sen sijaan oikeanlaisen, ymmärtävän elämänkumppanin ja läheisen ihmisen merkitys on suuri missä tahansa ammatissa toimivalle ihmiselle. Se väite on helppo allekirjoittaa, niin miesten kuin naistenkin kohdalla.

On myös todistettu, että mieskirjailija pystyy pitämään huolta lapsistaan siinä missä nainenkin.

John Steinbeck osasi matkakertomuksen

Tiistai 3.1.2012 klo 19:24

Road movie - eli vapaasti käännettynä matkakertomus - on varsinkin elokuvista tuttu tapa kertoa ihmisten, aatteiden tai asioiden kehitystarinoita. Ensimmäisenä tulee mieleen vaikkapa Ridley Scottin elokuva Thelma ja Louise (1991).

Matkakertomus toimii myös kirjan rakennuskehikkona. Matka paikasta A paikkaan B, kiinnostavat päähenkilöt, matkalle sopivasti tapahtuma- ja maisemakuvausta - siinähän se on.

Paitsi että kertomuksen sepittäminen vaatii kirjoittajaltaan paljon taitoa. Jos hyvä esimerkki kiinnostaa, kannattaa lukea vaikkapa John Steinbeckin Matka Charleyn kanssa (Tammi 1989). Matkallaan Yhdysvaltain itärannikolta länsirannikolle Steinbeck kutoo näennäisesti toisistaan irrallisista tapahtumista värikkään kuvan maantieteellisesti ja historiallisesti isosta valtiosta.

Iso osa kertomusta on kiinnostava henkilöhahmo, eli Steinbeckin oma Charlie-koira. Koiran näkökulmasta moni asia näyttää erilaiselta.

Ahventen valtakunnan käännösoikeudet myytiin Ranskaan

Keskiviikko 28.12.2011

Romaanini Ahventen valtakunta käännösoikeudet on myyty Ranskaan. Romaanin oikeudet osti kustantamo Gaïa Editions.

Erityisesti Skandinavian alueen kirjallisuuteen erikoistunut Gaïa Editions on aiemmin julkaissut ranskaksi tuotantoa mm. Leena Lehtolaiselta, Riikka Ala-Harjalta ja Kjell Westöltä.

Vuonna 2007 ilmestynyt Ahventen valtakunta aloitti romaanisarjan, jonka päähenkilönä on rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa.

Myllylahti Oy:n kustantamassa sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt neljä teosta. Tammikoti ilmestyi vuonna 2009, Kuolleita unelmia vuonna 2010 ja Liian iso juttu viime keväänä.

Lisätiedot ranskalaisesta kustantajasta: http://www.gaia-editions.com/

Joulun kuusi hyvää toivomusta

Torstai 22.12.2011 klo 14:40

Jouluun kuuluu hyvien asioiden toivominen läheisille ja muille kanssaeläjille. Parhaat meistä osaavat myös toteuttaa noita hyviä toivomuksia. Itse asiassa me kaikki osaamme - jos vain niin haluamme.

- riittäköön meistä jokaiselle joku läheinen ihminen, ainakin yksi.

- suotakoon, ettei kenenkään meistä tarvitse pelätä tänä jouluna - ei varsinkaan omassa kodissa.

- kuulukoon jokaiselle lapselle päihteetön joulu.

- saakoon jokainen meistä riittävästi syödäkseen, ja ympärilleen lämpimän paikan jossa on hyvä olla.

- olkoon jokaisella meistä avara mieli, jotta osaisimme hyväksyä toisemme sellaisina kuin olemme - ainakin jouluna.

Kuudes toivomus... mieti itse, ja toteuta se.

Kirja elää -kampanja tuli tarpeeseen

Maanantai 19.12.2011 klo 13:05

Suomen kirjastoista lainataan vuosittain komea määrä erilaista kirjallisuutta luettavaksi ja nautittavaksi joko sellaisenaan tai ystävän kanssa. Itse asiassa, Kirja elää -kampanjan nettisivujen mukaan reilusti enemmän kuin väestömäärältään paljon isommassa Ruotsissa. Hyvä juttu!

Se mikä ei ole hyvä juttu on se, että lainausmäärien perusteella teosten tekijöille maksettavan lainauskorvauksen määrä laahaa pahasti perässä muista Pohjoismaista. Suomessa korvauksiin käytettävä määräraha on nyt kolme miljoonaa euroa vuodessa, kun se on esimerkiksi Ruotsissa 14 miljoonaa euroa.

Ero on huomattava - ja se näkyy väistämättä myös kirjailijoiden ja muiden kirjantekijöiden toimeentulossa. Asiaan soisi tulevan parannusta - varsinkin pienten kustantamojen kautta julkaiseville, vähän kirjakaupassa myyville kirjailijoille lainauskorvaus voisi olla merkittävä tulonlähde.

Moni kirja elää kirjastossa ja sen käyttäjien käsissä monta elämää. Kysymyksessä on täysi ympyrä - kiinnostavat kirjat vetävät kirjastoihin taas uusia käyttäjiä, jotka luovat kirjailijoille mahdollisuuksia uuteen tuotantoon.

Lainauskorvaus on hyvin tasapuolinen, ja valtiolle edullinen tulonlähde kaikille kirjojen tekijöille. Sitä kun maksetaan suoraan vuosittaisten lainausmäärien perusteella. 

Lapsuus on pullon varjossa erilainen

Sunnuntai 11.12.2011 klo 20:40

Hesarissa oli tänään hyvä esittely Henna Pirskasen kirjoittamasta kirjasta Alkoholi, isyys ja valta (Väestöliitto 2011). Aihe on tärkeä - kirja taitaa mennä lukulistalleni.

Katja Marteliuksen kirjoittaman esittelyn mukaan arvioidaan, että vähintään 500 000 meistä suomalaisista on lapsuudessaan altistunut vanhempiensa liialliselle alkoholinkäytölle. Siis puoli miljoonaa lasta.

Kirjaansa varten Henna Pirskanen haastatteli 20-40-vuotiaita suomalaisia miehiä. Tarinoita löytyi hyvin erilaisia: poikien tunteet omaa alkoholisti-isäänsä kohtaan vaihtelivat lojaliteettista vihaan.

On aina surullista, kun uuden ihmisen elämän eväitä syödään omien vanhempien taholta jo nuorena. Alkoholista, ja sen aiheuttamista vaurioista suomalaisissa perheissä on puhuttu paljon.

Mutta noinkohan tekeminen on jäänyt vähemmälle.

Sankaruudesta ja itsenäisyydestä

Maanantai 5.12.2011 klo 6:20

Huomenna, 6. joulukuuta Suomi viettää jälleen Itsenäisyyspäivää. Arvokas perinne, jonka soisi jatkuvan.

Suomalaiseen Itsensäisyyspäivään on tähän saakka kuulunut itsestään selvänä asiana sodan, ja siihen liittyvien asioiden nostaminen esille. Me kunnioitamme sotaveteraaneja, televisiosta tulee jompi kumpi versio Tuntemattomasta sotilaasta ja iltapäivälehti myy sota-aiheista liitettä.

Veteraanit ovat kunnioituksensa ansainneet, mutta jo jonkin aikaa olen kaivannut itsenäisyyden juhlintaan myös toisenlaisten,sotien jälkeisen ajan sankareiden kunnioittamista. Heitäkin löytyy - monesti hyvin läheltä.

Vai eikö aika ole vielä kypsä nostaa esille noita rintamamiestiloilla raataneita miehiä ja naisia?  Eikö huumekoukussa pyristelevän nuoren vanhempien yritys ja kärsimys täytä sankarin mittoja? Entä vaikeasta syövästä toipuneet, uudestaan hymyilemään oppineet kansalaiset?

Sankaruuden lajeja löytyy niin paljon. Ehkäpä sankareita ei saa olla liian paljon kerrallaan.

Onnittelut Finlandiasta, Rosa Liksom

Perjantai 2.12.2011 klo 6:31

Rosa Liksomin teos voitti tämänvuotisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Varmasti hyvä valinta - Rosa Liksom on yksi niistä kirjailijoista joiden töistä joko pidetään tai ei pidetä. Se, että kirja herättää tunteita on yksi niistä syistä, miksi kirjallisuudella on oikeus olla olemassa.

Kirjallisuuspalkintojen merkitystä voi aina pohtia. Saajalleen - sekä kirjailijalle että yhdelle kirjalle - se on aina merkittävä tunnustus. Mutta kuka muistaa vaikkapa viideltä viime vuodelta edes kolme Finlandian voittanutta teosta?

Ei varmaan tarvitsekaan muistaa. Jokainen taideteos on aina oma uniikki itsensä. Merkitystä on vain sillä, mitä tuntemuksia se kokijassaan - eli kirjan kohdalla lukijassaan - herättää.

Ristimitta, kuudes romaanini ilmestyy maaliskuussa

Perjantai 25.11.2011 klo 13:55

Ristimitta, kuudes romaanini ilmestyy maaliskuussa 2012. Ensimmäisen lauseen taisin kirjoittaa tähän käsikirjoitukseen neljä vuotta sitten. Pitkät ovat kirjailijan työrupeamat - mutta lopputulos on aina palkinnut, ainakin tähän saakka, ja ainakin kirjoittajansa.

Teemalähtöisenä kirjoittajana lähdin Ristimitassa etsimään syitä siihen, miksi toiset meistä kestävät elämän antamia iskuja paremmin kuin toiset. Jokainen meistä niitä saa. Toiset nousevat iskun saatuaan ylös, pyyhkivät pölyt hihoistaan ja hymyilevät. Toiset jäävät maahan makaamaan.

Kustantaja Kariston lukijat löysivät käsikirjoituksesta huumoria ja tragikomiikkaa. Kyllä se kirjoittajalle käy - ilohan on vain surun kääntöpuoli ja riemu tuskan velipuoli. Toista ei voi olla olemassa ilman toista.

Kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa, sanoo Mäkinen

Lauantai 19.11.2011 klo 6:49

Hesarin kulttuuritoimittaja, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa kaksi vuotta istunut Esa Mäkinen on tätä mieltä lehden lauantaiesseessään 19. marraskuuta. Kirjoittajat ovat suoltaneet perinteistä ja tylsää tekstiä, sanoo hän.

Mäkinen valittaa sitä, että esikoiset ovat perinteisiä romaaneja, eivätkä niiden kirjoittajat harrasta tarpeeksi kokeiluja eivätkä hassutteluja. Syntyy kerrontaa ilman raikkautta ja kunnianhimoa.

Ehkä se tuolta näyttääkin - jos lukee putkeen sata esikoisteosta, eikä juuri muuta. Esikoisen kirjoittaja tyhjentää aikamoisen pajatson tekstiinsä. Monelle sen tarinan aihe on hyvin omakohtaista ja itse koettua - eikä siinä tee juuri mieli kikkailla.

Uskon että Mäkisenkin näkökulma muuttuisi tyystin toiseksi, jos hän lukisi ja seuraisi esikoisensa julkaisseiden kirjailijoiden teoksia sarjana aina siihen viidenteen tai kuudenteen teokseen saakka. Jokaisessa ammatissa kehittyy, myös kirjailijana. Ensimmäinen kustannustoimittajani - Mikko Aarne Otavalta - sanoi, että monesti kirjalijan neljäs teos on hänen parhaaansa.

Toki ripaus kokeilua ja omaperäisyyttä ei ole koskaan pahaksi. Ilman niitä ei Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin (1962) kaltainen mestariteos olisi koskaan syntynyt. Ei muuten ollut esikoinen: Time for a Tiger oli ilmestynyt jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Isyys on oikeus - ei velvollisuus

Sunnuntai 13.11.2011 klo 13:19

Tänään vietetään isänpäivää. Itselläni on ollut onni kuulua isien joukkoon vuodesta 1994 lähtien. Isä on yksi niistä "titteleistä", jota arvostan eniten - aivan kuten äitikin on. Oikeasti isänpäivää ja äitienpäivää vietetään joka ikisenä päivänä vuodessa, kaikkine vaatimuksineen ja rasituksineen, mutta myös ilon hetkineen.

Tänään mediassa on näköjään nostettu framille erityisesti yksinhuoltajaisät ja elatusvelvolliset isät. Se on hyvä asia: miehellä on oikeus isyyteen myös silloin, kun hänellä ei jostakin syystä ole mahdollisuutta osallistua lapsensa elämään sen jokaisena päivänä. Toivottavasti mahdollisimman moni elatusvelvollinen isä saa/haluaa silti osallistua niinä päivinä kun se on mahdollista.

Onnea kaikille Suomen isille!

Narsisti on hyvä jätkä - ainakin itselleen

Torstai 3.11.2011 klo 19:27

"Arkikielessä ymmärrämme narsistin itserakkaaksi henkilöksi, joka kehuu jatkuvasti itseään ja saavutuksiaan, elättelee uskomattomia fantasioita, janoaa huomiota, on ylimielinen, käyttäytyy kateellisesti ja pyrkyrimäisesti."

Lainaus on peräisin Narsistien uhrien tuki ry:n nettisivuilta. Tuleeko mieleesi henkilö, johon tuollainen kuvaus sopii? Minulle tulee - montakin. Mainituilla sivuilla on paljon tietoa tästä luonnehäiriön muodosta, jolla ei tosin taida ainakaan vielä olla virallista sairauden luokitusta.

Pelottavia tarinoita narsismista, ja sen ääri-ilmiöistä kuulee silloin tällöin liikkuessaan maailmalla. Todennäköisesti monet niistä perhe- ja muista väkivallanteoista, joista luemme lehdistä ja näemme töllöstä johtuvat osaltaan narsismista.

Toisaalta: lainauksessa kuvatun henkilön voi hyvinkin kuvitella menestyjäksi jossakin länsimaisen kilpailuyhteiskuntamme ammatissa. Sanotaan, että menestys ruokkii menestystä - eikö siis henkilö, joka vaikuttaa noin äärimmäisen menestyvältä ja tyytyväiseltä itseensä, siis ansaitsekin lisää menestystä? Hinta läheisille voi tosin olla kova - mutta eihän narsisti sitä ajattele.

Netistä löytää nykyisin vertaistukea ja tietoa monesta sellaisesta aiheesta, jotka voivat tehdä työpaikasta tai kodista helvetin. Se on äärimmäisen hyvä asia. Todennäköisesti tälläkin hetkellä joku äärimmäisen väsynyt ihminen kirjoittaa jossakin päin Suomea Googleen hakusanan narsisti, ja katsoo mitä tuloksia hakukone antaa.

Voimia sinulle, jotka haet apua. Toivottavasti löydät sitä - ensi alkuun netistä.

Lukuvinkki: Simon Crompton: Rakastuin narsistiin (Minerva 2009)

Milloin ovat ihmisen parhaat vuodet?

Perjantai 28.10.2011 klo 7:55

Luen parhaillaan iltalukemisina Kaija Maria Junkkarin teosta Naisen parhaat vuodet (Otava 1998). Ikääntymistä, ja sen mukaista identiteetin kehittymistä käsittelevää kirjaansa varten Junkkari haastatteli laajan joukon 45-59-vuotiaita naisia. Hän käsittelee isoa teemaa - ihmisen ja hänen ajatusmaailmansa muuttumista ajan mukana - oivaltavasti ja kiinnostavasti.

Kiinnostava on esimerkiksi se Junkkarin ajatus, että ihmisen elämänkaari jakautuu jaksoihin: naisilla - niin kuin "lapsellisilla" miehilläkin, uskon - aika parikymppisestä noin nelikymppiseksi kuluu aika paljon työn, perheen ja kaiken muun ehdoilla.

Sen jälkeen voi olla enemmän aikaa itselle - ja ajatukset ja tekemisen halu palaavat niihin asioihin, joita halusi oikeasti tehdä ennen puberteetti-ikää. Vanhuusiällä, läheisten poismenon ja liikkumisen luonnollisen rajoittumisen myötä on taas aika palata mielen sisäisen maailman tärkeyteen.

Se ajatus miellyttää, että suurin osa Junkkarin tuolloin haastattelemista ihmisistä koki elävänsä elämänsä parasta aikaa juuri sillä hetkellä. Niin kai sen pitäisikin olla - se aika joka on eletty on jo takana päin, ja tulevaa aikaa emme tiedä.

Sovinismista ja teini-ikäisistä horoista

Tiistai 18.10.2011 klo 6:58

Sattuva, ajatuksia herättävä kolumni on vaikea kirjoitettava. Emilia Kukkala onnistui kirjoittamaan sellaisen Uuden Suomen Puheenvuorossa 12.10.2011. Kukkalan kolumni käsittelee sitä sovinismia, joka kohdistuu länsimaisessa yhteiskunnassa teini-ikäisiin tyttöihin.

Aikana, jolloin ulkoinen kauneus menee ihanteena ylitse kaiken muun, ja seksi ilman rakkautta on asia joka myy on nuoren tytön vaikeaa kasvaa aikuiseksi naiseksi. Kasvot, takapuoli, rinnat... kaikki on arvioinnin kohteena, arvioijana vastakkaisen sukupuolen edustajat iästä, koulutustaustasta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Sovinismille on helppoa hörähdellä, sille että keski-ikäinen mies katsoo oikeudekseen läpsäistä kaunista ja nuorta tyttöä ohimennessään takapuolelle. Yhdeksän kymmenestä läsnäolijasta hörähtää, tai ainakin hymyilee. Miksi?

Kuvitellaanpa tapahtuma toisin päin: jos fyysisen, ilman lupaa ja syvempää tunnetta vailla olevan kosketuksen kohteena olisikin tuo mies, ja läpsäisijänä tuo nuori kaunis tyttö.

Hörähtäisimmekö? Vai saisiko tuo tyttö silmissämme tietynlaisen statuksen?

Mieheen koskettajana tuo pieni hetki ei jätä minkäänlaista jälkeä mielissämme. Mutta kosketetun, tuon nuoren tytön mieleen se pieni hetki voi jättää lähtemättömän jäljen.

Kuinka kirjailija ja kriitikko eroavat toisistaan

Keskiviikko 12.10.2011 klo 6:53

Sain rakentavan, pitkän analyysin eräästä romaaniprojektistani kirjailijakollegalta. Kiitos ja kumarrus, sinä kansainvälisestikin menestynyt kollegani, jonka nimi jääköön meidän salaisuudeksi - ainakin vielä.

Oli jännä huomata se ero, kuinka ammattikirjailijan ja kriitikon - siis hänen, joka työkseen arvostelee kirjoja mutta ei itse kirjoita niitä - tavat käsitellä tarinoita erosivat ainakin tässä tapauksessa toisistaan.

Kriitikko hakee kirjasta yleistyksiä, vertaa sitä kaikkeen muuhun mitä on jo kirjoitettu ja arvottaa tekstiä sen mukaan. Itsekin tarinoita punova kirjailijakollega jätti kaiken tuon sivuun: hän pureutui siihen mitä kirjailijan kova työ on: kuinka teemat toimivat, kuinka henkilöhahmot suhtautuvat toisiinsa, onko joku henkilöhahmo tarpeen tarinassa vai ei.

Kaikkia niitä pieniä asioita, joita monisatasivuisen teoksen punoja joutuu itse miettimään koko ajan tykönänsä - varsinkin siinä vaiheessa, kun on tullut aika kirjoittaa käsikirjoituksesta se toinen, ja kolmas, ja ... versio, ja hauskuus on kirjoittamisesta kaukana.

Molemmissa lukutavoissa on puolensa. Mutta kollega tietää tämän asian paremmin: tarina on kirjoittajalleen Pomo.

Apurahakeskustelu velloo taas

Perjantai 7.10.2011 klo 6:36

Kirjailijan työn rahoitusta koskeva keskustelu näkyy taas käyvän kiivaana, varsinkin Hesarin kulttuurisivuilla. Pontimena keskustelulle ovat toimineet hiljattain julkaistu Kirjailijaliiton selvitys kirjailijoiden tuloista sekä HS:n kuukausiliitteen selvitys kirjastoapurahojen käytöstä viime vuosina ja vuosikymmeninä.

Avoimuus on hyvästä. Valitettavasti olemme niin pieni kielialue, että ilman julkisin varoin tapahtuvaa suomalaisen kirjallisuuden tukemista meillä ei juurikaan kotimaista kirjallisuutta tuotettaisi. Ei olisi kirjailijoita, joita ilman tärkeitä - ja vähemmän tärkeitä - tarinoita ja lyriikkaa ei synny. Toisaalta, kotimainen kirjallisuus työllistää tänä päivänä useita tuhansia ihmisiä kustantamoissa, kirjapainoissa, kirjakaupoissa, kirjastoissa ja niin edelleen.

Varmasti apurahojen jakomenettelyissä on parantamisen varaa. Ainakin se siltä kuulostaa, jos tosiaan on näin että kirjailija on voinut saada jotakin apurahaa kymmenen vuoden ajan joka vuosi, vaikka julkaisuja on kertynyt vain yksi. Nuoria, uransa alussa olevia kirjailijoita on paljon. Monella heistä voi olla tärkeää sanottavaa.

Apuraha ei ainakaan minun mielestäni ole sosiaalinen etuus vaan ennakkomaksu tehtävästä työstä. Kirjailija saa sen työsuunnitelmaa vastaan. Kun työ on tehty, eli kirja on valmis on aika arvioida oliko panostus vaivan väärtti.

Ja sen arvioinnin tekee jokainen lukija kohdallaan. Ei mikään edustuksellinen taho, joka tietäisi mikä on hyvää ja mikä huonoa ja merkityksetöntä. Ja siksi me tarvitsemme paljon, ja hyvin erilaista kirjallisuutta.

Kirjailijan ego ja naama kirjan liepeessä

Tiistai 4.10.2011 klo 6:49

Viikonloppuna otatin promokuvia itsestäni ensi keväänä ilmestyvän seuraavan romaanini markkinointia varten. Romaanin tulee julkaisemaan Karisto, hyvä perinteikäs 110-vuotias hämeenlinnalaisyritys. Mukavaa saada nimensä Kariston kirjailijalistalle, jolta löytyy Eino Leinon kaltaisia suuruuksia.

Kirjailijan kuvan kirjan etuliepeessä pitäisi kai erottaa hänet kaikista muista kirjailijoista - noin markkinoinnin näkökulmasta. Se ei taida ihan onnistua meikäläisellä: ilman rillejä muistutan näköjään pahasti Hannu Raittilaa, ja niiden kanssa kuulemma Kari Hotakaista. Mikäpä siinä, erinomaisia kirjailijoita molemmat.

Tiedän, että kirjailijapiireissä vähän hymähdellään sille että kirjoja, noita ajatusten pyhäkköjä myydään niiden kirjoittajien naamakuvilla. Monelle oman itsen tuominen esiin kirjoittamansa teoksen takaa on vaikeaa.

Mutta siihen on kai vain totuttava, tähän kaiken personoitumiseen yhteiskunnassa. Lukija haluaa kenties tietää, minkä näköinen ihminen on juuri tämän tarinan takana. Kenties sillä on jotakin vaikutusta lukukokemukseen?

En ymmärrä mediamaksun logiikkaa

Tiistai 27.9.2011 klo 11:27

Yleisradion, tuon yhden maamme merkittävimmän viestintäorganisaation tuleva rahoitus on saamassa farssin piirteitä. Mikä surullisinta, erittäin epätasa-arvoisen farssin.

Asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru jättää näinä aikoina Ylen rahoituksen eduskuntaryhmien ratkaistavaksi. Päätös syntynee asiassa vielä tänä syksynä, ja pöydällä on useampiakin vaihtoehtoja.

Yksi noista vaihtoehdoista on kotitalouskohtaisen mediamaksun käyttöönotto. Riippumatta siitä, onko kysymyksessä yhden tai useamman henkilön kotitalous, ja riippumatta siitä mitkä ovat kotitalouden käytettävissä olevat tulot jokainen kotitalous osallistuisi omilla pakollisilla roposillaan Yleisradion rahoitukseen. Riippumatta siitä, käytetäänkö kotitaloudessa Yleisradion - sinällään mielestäni laadukkaita - palveluita.

Ajatus on törkeä ajatellen pienituloisia lähimmäisiämme, ja sotii hyvinvointivaltion yhteisvastuun periaatteita vastaan. Eikö nämä asiat tule hoitaa, ja kustannukset tasata progressiivisen verotuksen keinoin valtion budjetin kautta?