Tulos 51-49 kertoo joko toimivasta demokratiasta tai kansan kahtiajaosta

Torstai 15.2.2024 klo 9.07

Numeroita ja mittauksia voi tulkita monin eri tavoin. Internetin ihmeellisenä aikakautena omalle totuudelleen on äärettömän helppoa löytää perusteita, vaikka enemmistö muuta väittäisi.

Viime sunnuntaina julistettiin Suomessa presidentinvaalien toisen kierroksen tulokset. Kisa meni äärimmäisen tiukaksi: vain noin 100 000 ääntä erotti kaksi monesta asiasta samaa mieltä ollutta ehdokasta toisistaan.

Vaalitulosten tulkinnassa on kiitelty demokratian hyvää toteutumista, hyvähenkisiä vaaleja ja kansalaisten aktiivisuutta vaaliuurnilla. Sitä on pidetty hyvänä, että häviäjä tunnusti heti tappionsa, ja voittaja antoi rehdin tunnustuksen voitetulle.

Vain vähän värittämällä tuollaisesta tuloksesta saa reviteltyä toisenlaisenkin tulkinnan. Eikö tulos (51 prosenttia voittajan puolesta, 49 vastaan) kerro kansakunnan syvästä eripurasta ja kahtiajaosta? Ja siitä, ettei valituksi tulleella uudella presidentillä suinkaan ole kansalta saatua mandaattia työhönsä, varsinkin kun lähes 30 prosenttia äänioikeutetuista ei edes äänestänyt toisella kierroksella?

Medianlukutaidosta puhutaan paljon, ja syystä. Erilaisia tulkintoja samoista asioista, jopa samoista lähtökohdista näkee somen keskustelupalstoilla pilvin pimein. Meillä salaliittoteoriat eivät onneksi ole (ainakaan julkisesti) saaneet vielä samanlaista jalansijaa, kuin jossakin muualla.

Pelkään kuitenkin että tilanne on muuttumassa. Seuraamamme mediakanavat erkanevat yhä enemmän toisistaan. Omaan uutistuuttinsa valinnat suorittaviin algoritmeihin on helppoa tottua. Yhä paremmiksi kehittyvät tekoälysovellukset osaavat tuoda jokaiselle meistä juuri sellaista nähtävää ja luettavaa, joka vahvistaa itse kunkin tietoa, uskoa, mielipiteitä ja ennakkoluuloja.

Varuillaan pitää siis olla, mutta hyvällä medianlukutaidolla on valitettavasti myös hintansa. Vanha kansa kutsui sitä epäluuloksi kaikkea uutta ja erilaista kohtaan.

Tyhjänäkin jätetty äänestyslippu on arvokas

Maanantai 29.1.2024 klo 7.43

Vuonna 2024 äänestetään useiden poliittisten johtajien suosiosta. Sekä Suomessa, Venäjällä että Yhdysvalloissa valitaan maalle uusi presidentti. Kesäkuussa äänestämme EU:n parlamenttivaaleissa.

Romaanieni pohjatöiksi olen lukenut paljon erilaista aineistoa suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja demokratian kehittymisestä vuosina 1918 – 1920. Keväällä 1918 tässä maassa käytiin paljon surua ja katkeruutta aiheuttanut sisällissota. Seuraavana vuonna itsenäiselle Suomelle valittiin vaaleilla ensimmäinen presidentti. Vuoden 1920 kunnallisvaaleissa moni sisällissodan seurauksena kansalaisluottamuksensa menettänyt suomalainen ei saanut äänestää.

Nuo vuoden 1920 joulukuussa pidetyt kunnallisvaalit olivat nykyihmisen silmin katsottuna muutenkin kummalliset. Kunnissa voitiin päättää, etteivät köyhäinapua saaneet kansalaiset olleet äänestyskelpoisia. Se rajasi äänestäjäkunnan ulkopuolelle esimerkiksi monia punaisten puolella sisällissodassa sotineiden leskiä. Joidenkin lähteiden mukaan sosiaalidemokraatit suosittelivat esimerkiksi Tampereella, etteivät köyhäinapuun oikeutetut hakisi sitä kaupungilta. Pelkona oli oman äänipotin pieneneminen.

Suomen ensimmäisellä presidentillä Kaarlo Juho Ståhlbergilla oli omat ansionsa suomalaisen parlamentarismin ja presidentin valtaoikeuksien luomisessa. Kesän 1919 ensimmäiset presidentinvaalit hänen ja kenraali Carl Gustav Mannerheimin välillä eivät olleet kovin sopuisat. Tässä maassa suunniteltiin tosissaan oikeistovoimien taholta vallankaappausta Mannerheimin hyväksi. Laitavasemmisto taas tavoitteli Suomeen edelleen sosialistista vallankumousta.

Tänä vuonna käymme vaaliuurnille huomattavasti turvallisemmissa merkeissä. Siitä iso kiitos kuuluu sata vuotta sitten hyviä päätöksiä tehneille ihmisille. Ihmisen me valitsemme tälläkin kertaa kansakuntamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajaksi. Oli hänen nimensä kumpi tahansa, helppo kuusivuotiskausi ei hänellä ole edessään.

Ääntään kannattaa käyttää toisellakin äänestyskierroksella. Myös tyhjänä uurnaan pudotettu lippunen on merkki siitä, että demokratiamme toimii.

Sotilaiden äidit itkevät taas Ukrainassa ja Venäjällä

Torstai 24.2.2022 klo 8.53

On muistettava, että diktaattoritkin kuuluvat vähemmistöihin

Lauantai 13.2.2021 klo 10.41

Nykyisin julkisuudessa puolustetaan erilaisten vähemmistöjen oikeuksia. Vähemmistöjä tuntuu riittävän kaikilla elämänaloilla puolustettaviksi sen toisen ryhmän, ”enemmistön” edessä. Aina ei ole selvää, millä perusteella jokin vähemmistö on enemmän puolustettavan arvoinen kuin jokin toinen.

Asiaa miettiessäni olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että jokainen meistä kuuluu elämässään johonkin vähemmistöön. Olen esimerkiksi itse yli 50-vuotiaana miehenä numeroiden perusteella selkeästi vähemmistössä suhteessa kaikkien muunikäisten suomalaisten määrään. Kirjoitan myös kirjoja, mitä kovin moni suomalainen ei tee työkseen.

Niin, ja pidän monen jo historian suureen romukoppaan tuomitsemista lavatansseista, jotka ovat nyt viranomaismääräysten takia pitkällä tauolla. Riittävätkö nämä tekijät tekemään minusta puolustamisen arvoisen vähemmistön edustajan? Jos riittävät, niin mikä tai kuka on oikea taho puolustamaan minua – itseni lisäksi, ja ketä vastaan?

Vähemmistön käsitteeseen tuntuu monesti liittyvän kuva tai tunne huonommuudesta. Joko vähemmistö itse, sen puolustajat tai sitä vainoava enemmistö pitää (tai sen ajatellaan pitävän) vähemmistöä jollakin tavalla huonompana kuin suurta enemmistöä. Enemmistöä, jolla juuri tämän vähemmistökriteerin suhteen asiat ovat paremmalla tolalla kuin vähemmistöllä.

Jos hyväksymme lähtökohdaksi oletuksen, että jokainen meistä on jollakin elämänsä saralla osa vähemmistöä on syytä kysyä, millä perusteella jotkin vähemmistöt saavat äänensä ja hätänsä kuuluville ja jotkin toiset eivät? Onko se kiinni siitä, mihin vähemmistöön kuuluu eniten äänekkäitä kansalaisia? Vaiko siitä, kenen hallussa ovat ne kovinta ääntä pitävät äänitorvet?

Todellinen tai oletettu vähemmistöön kuuluminen, lisättynä siihen ympätyllä huonommuuden tunteella on pirullisen vaarallinen asia. Moni kumouksellinen liike, terroristinen teko tahi muu vaarattomampi järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle luisuminen on lähtenyt liikkeelle juuri tuosta yhdistelmästä.

Ehkä on siis hyvä, että vähemmistöt saavat kaipaamaansa näkyvyyttä. Asioille voidaan tehdä jotakin, ennen kuin ne kärjistyvät. Silti on varottava antamasta vähemmistöille liikaa valtaa. Suuri enemmistö on kuitenkin se, joka pitää yhteiskuntien rakenteita pystyssä. On myös muistettava, että kaiken maailman diktaattoritkin ovat häntyreineen jonkinasteisia vähemmistöjä tässä maailmassa.

Ja se jos mikä on hyvä asia.

Vähemmistöjen valta ja vastuu kasvaa - elämmehän demokratiassa

Keskiviikko 16.8.2017 klo 9.56

Jo jonkin aikaa olen seurannut erilaisten vähemmistöjen hyvää näkyvyyttä päätöksenteossa ja mediassa meillä ja maailmalla. Välillä tuntuu, että erilaiset seksuaaliset vähemmistöt, etniset vähemmistöt, poliittiset vähemmistöt ja muut ryhmät, joita ei mielletä hallitseviksi ryhmiksi saavat enemmän näkyvyyttä kuin ehkä asiallisesti ansaitsisivat.

Länsimaisen demokratian yksi tehtävä on vähemmistöjen tasaveroisien oikeuksien turvaaminen. Tässä se on ainakin osittain myös onnistunut: esimerkiksi sata vuotta sitten ei osaavalla ja pätevällä naisella juurikaan ollut mahdollisuuksia nousta yhteiskunnassa korkeaan asemaan. Nyt asiat ovat paljon paremmin.

Vähemmistöjen oikeuksien korostamisella on kuitenkin kääntöpuolensa. Yksi niistä on se, että kuka tahansa meistä voi kokea kuuluvansa vähemmistöön. Itse asiassa, uskon jokaisen meistä olevan vähemmistössä jollakin elämänalalla. Miksi jonkin vähemmistön pitäisi saada enemmän oikeuksia ja huomiota kuin jonkin toisen?

Toinen kääntöpuoli on siinä, kuka käyttää vähemmistöjen ääntä. Länsimainen demokratia on tällä hetkellä kypsässä tilassa: kansalaiset eivät ole aktiivisia vaaleissa ja muissa vaikuttamismahdollisuuksissaan. Suuri enemmistö (jos sellaista on) on tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin tai tuntee, ettei sillä ole enää vaikutusmahdollisuuksia itseään koskeviin päätöksiin. Tällaisessa tilanteessa erilaiset sirpalevähemmistöt, joilla on tarmoa ja riittävän suureen ääneen huutavia johtajia, pystyvät ottamaan itselleen suurempaa valtaa ja huomiota kuin ehkä olisi tarpeen ja viisasta.

Kolmas kääntöpuoli on nimittäin tämä: Kuka tai mikä käyttää tuon hiljaisen enemmistön ääntä? Kun iso osa demokratiaan tottuneista kansalaisista – siitä enemmistöstä – on hiljaa löytyy aina niitä, joilla on riittävästi ääntä ja pyrkyä julistautua enemmistön äänitorviksi.

Kansan enemmistöllä kun on taipumus etsiä pahalle ololleen syntipukkeja vähemmistöistä: maahanmuuttajista, latinoista, eläkeläisistä, työttömistä, seksuaalivähemmistöistä… Tai ainakin kansalaisia voidaan yrittää saada uskomaan niin.

Jos enemmistön äänitorvet ovat riittävän äänekkäitä ja härskejä, voi jälki olla yhteiskunnan rakenteissa pahaa. Lieneeköhän tässä syy taannoisten Yhdysvaltain presidentinvaalien monet yllättäneeseen tulokseen?

Protestiääni on demokratian syöpä

Tiistai 11.10.2016 klo 15.57

Parhaillaan Yhdysvalloissa käydään presidentinvaaleja. Ainakin suomalaisia medioita seuraamalla saa sen käsityksen, että suuri osa äänestäjistä tulee valitsemaan uurnilla sen ehdokkaan jota he inhoavat vähemmän. He antavat protestiäänen.

Meillä Suomessakin on kokemusta protestiäänillä päättäjiksi valituista henkilöistä. Demokratian lähtöolettamuksiin kuuluu, että äänestäjä piirtää paperiin sen henkilön numeron, jonka hän haluaa ajamaan omia asioitaan vallan isoissa kamareissa.

Mitä tapahtuu kun heikko, vähäväkinen ja itsensä voimattomaksi tai raivostuneeksi tunteva ihminen antaa protestiäänen? Jos noita ääniä kertyy tarpeeksi, saamme päättäjiksi ihmisiä joilla ei välttämättä ole siihen virkaan edellytyksiä. He voivat olla ihan fiksuja, hyviä esiintyjiä, taitavia nostamaan esiin epäkohtia, ihmisiä jotka osaavat huutaa niin että se kuullaan.

Silti... luulen että päättäjiksi tarvittaisiin enemmän kissoja. Heitä, joita ei pelkkä kiitos elätä. Eikä silittäminen myötäkarvaan ole niin tärkeä asia, kuin mahdollisimman monen kannalta oikeanlaiset päätökset.

Demokratia - heikomman vai vahvemman puolella?

Tiistai 31.5.2016 klo 6.53

Demokratia suomennetaan useimmiten kansanvallaksi, ovathan sanan juuret kreikan kielen sanoissa Demos (tavallinen kansa) ja Kratos (valta, hallita). Vuosikymmeniä kestäneen kamppailun jälkeen demokratiaan perustuva yhteiskuntajärjestys on ainakin toistaiseksi voitolla sosialismiin, kansallissosialismiin ja diktatuuriin perustuvista hallintotavoista useimmissa maailman valtioissa.

Usein sanotaan, että demokratia on heikon ihmisen puolella. Varsinkaan viime aikojen tapahtumien valossa näin ei välttämättä aina ole. Suomessa värkätään kovalla vimmalla kilpailukykysopimusta, joka toteutuessaan merkitsee suoraa tulonsiirtoa työllään eläviltä työläisiltä toisten työstä eläville omistajille. Näin ainakin, jos asiaa katsotaan perinteisen sosialismin silmin. Demokratia jättää omistajien hyvän tahdon varaan sen, kuinka paljon työläiset tulevat sopimuksesta hyötymään.

Toisaalla hallitsemattomaksi paisunutta pakolaisongelmaa pyritään hoitamaan rajoittamalla pakolaisten vapaata oikeutta hakea parempaa elämää haluamastaan maasta. Näennäisesti demokraattisesti tehdyissä rajoituspäätöksissä voi nähdä merkkejä tavallisten yksilöiden alistamisesta demokratian perusajatusten vastaisesti.

Demokratia ja nykyinen valtava informaatio- ja disinformaation tulva sopivat huonosti yhteen. Demokraattisesti valittu päättäjä voi taipua tekemään päätöksiä sen tahdon mukaan, jonka hän luulee Demoksen, tavallisen kansan enemmistöllä olevan. Oikeasti kysymyksessä ei ole useinkaan kansan enemmistö, vaan sen kaikista äänekkäin osa.

Eräs kokenut kunnallispolitiikko vertasi taannoin demokraattista päätöksentekoa hidastettuun elokuvaan. Hän varmasti tiesi, mistä puhui. Poliitikko voi aina tavoitella kansansuosiota tekemällä ja ehdottamalla nopeita leikkauksia elokuvan juonenkulkuun.

Aina se ei vain toimi. Vatulointikorilla on hyvätkin puolensa.

Kööpenhamina on demokratian koetinkivi

Sunnuntai 6.12.2009 klo 15.02

On pelottavaa ajatella, että ensi viikolla Kööpenhaminassa alkavat ilmastoneuvottelut voivat samalla olla sekä demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen joutsenlaulu, tai sen viimeinen mahdollisuus suureen riemuvoittoon.

Hyvin harva kiistää enää sitä, että olemme muuttaneet pysyvästi maapallon ilmastoa. Harva kiistää enää sitäkään, että käytettävissämme olevat luonnonvarat ovat rajalliset.

Se, millaisia johtopäätöksiä näistä asioista vedetään onkin eri asia. Menossa oleva talouskriisi on osoittanut jatkuvaan kasvuun perustuvan talousideologian haavoittuvuuden. Epäilen, tokko johtajillamme on uskallusta myöntää tätä Kööpenhaminassa, ja tehdä sen mukaisia päätöksiä luonnonvarojen vastaisesta käytöstä.

On helpompaa tehdä päätöksiä päästövähennyksistä ja tavoitella taloudellista kasvua kuin luopua syystä, turmioon johtavasta talousideologiasta.

Edustuksellinen demokratia on kovilla

Sunnuntai 29.11.2009 klo 9.30

Eduskunta, ja sinne valitut poliitikot eivät tällä hetkellä nauti kansan erityistä luottamusta. Eri puolueiden asialinjoja on vaikea erottaa toisistaan, ja kohu poliitikkojen yksityiselämän ympärillä, ja yleisen ja yksityisen edun sotkemisen ympärillä syö poliitikkojen kannatusta. Sen seurauksena äänestysprosentti valtakunnallisissa vaaleissa on pitkään ollut laskusuunnassa.

Sanotaan, että demokratian ihanne on peräisin Intiasta ja antiikin Kreikasta. Antiikin Ateenassa äänioikeus taisi olla vain "vapailla miehillä". Sen jälkeen äänioikeutta on laajennettu demokratioissa koskemaan myös naisia ja entisiä orjia.

Suomessa, kuten useimmissa muissakin ns. demokrattisissa maissa edustuksellinen päätöksenteko on hätkähdyttävän nuorta. Suomen nykymuotoinen eduskunta syntyi vuonna 1906. Historian aikajanalla sata vuotta on lyhyt aika.

Ehkä onkin jo kysyttävä, mitä päätöksenteko tulee olemaan tämän vaiheen jälkeen. On kysyttävä myös sitä, kuka lopultakin vaikuttaa harjoitettavaan politiikkaan jos jatkossa alle kolmannes "vapaista kansalaisista" käy vaaliuurnilla.