Kevät ja kesä, nuo luomakunnan lisääntymisen ajat piirtyvät näinä päivinä silmiimme erikoisina muotoina ja kirkkaina väreinä. Nenän täyttää tuomenkukkien huumaava tuoksu. Tästä ajasta nauttii, ellei satu kuulumaan siitepölylle allergisiin ihmisiin.

Kun katselin tätä ottamaani kuvaa pähkinöitä keräävästä oravasta, tajusin kuinka heikoilla kannattimilla roikkuu se hokema että ihmisessä merkitsee muukin kuin ulkonäkö. Tuo hokema lienee tullut ajatteluumme niin sanotun sivistyksen myötä.

Ja länsimaisen sivistyksen yhtenä kehtona pidetään antiikin Kreikkaa. Mutta eikös vain tuolta ajalta meidän aikoihimme säilyneissä eläintarinoissa pidetä aasia roikkuvien korviensa takia vähän tyhmänä, jänistä nopeiden kinttujensa takia hätähousuna ja kettua viekkaan ilmeensä ja punaisen häntänsä takia ovelana?

Samoja piirteitä löytyy myös suomalaisista - ja varsinkin venäläisistä - kansansaduista ja tarinoista. Väkivahvalta näyttävä karhu kuuluu sen kaadon jälkeen pidettävissä peijaisissa tietenkin kunniapaikalle pöydän päähän. Kissa - tuo öinen kulkija, jonka sielunmaisemaa emme tuhansien yhteisten vuosienkaan jälkeen ymmärrä - on arvoituksellinen vinojen silmiensä takia. Koira haukkuu, vaikka ei haavaa tekisikään. Sen täytyy siis olla tyhmä verrattuna vaikkapa vaiti hymyilevään kissaan.

Ehkä tuo alussa mainitsemani hokema onkin vain meidän kauniita ihmisiä vaatimattomammalla pärstävärkillä varustettujen ihmiseläjien harras toive, jonka toivomme jonakin päivänä pitävän paikkansa. Siihen saakka noudatamme tietäen tai tietämättämme eläinkunnan vanhoja luokittelusääntöjä: katsomme televisiosta Suurinta pudottajaa, ja ajattelemme salaa olevamme kauniimpia, nopeampia ja ennen kaikkea fiksumpia kuin nuo paksut ihmiset tuolla.

Nuo sanat on pantu aforismikokoelmissa Michelangelon, italialaisen taiteen yleisneron ja Vatikaanissa sijaitsevan Sikstuksen kappelin freskojen maalaajan suuhun. Aforismit ovat tiivistyksiä elämästä, joskus ne osuvat hyvin kohdalleen. Miten lie Michelangelon sanojen laita?

Taiteessa maalari, kuvaaja, kirjoittaja, näyttelijä ja kuka tahansa muu tekijä voi tosiaan karsia teostaan niin kauan, että siitä jää jäljelle vain sen kantava, paljas runko. On teoksen kokijan asia päättää, onko lopputulos kaunis vai ei.

Useimmiten kysymyksessä on ainutkertainen kokemus kauneudesta. Ihmisen kauneuskäsitys tapaa muuttua ajan kuluessa. Aika taitaakin suureena puuttua tuosta lausahduksesta kokonaan: siinä eletään hetkessä.

Toinen asia on myös se, arvotammeko aina samoja asioita kauniiksi. Kauneuden arvottaminen on kuin vanhan romuläjän perkaamista: tuo esine joutaa pois, mutta tuolle saattaisi vielä olla käyttöä. Mistäpä sen tietää, millaista kauneutta me jo huomenna tarvitsisimme?

Johtopäätökset: taiteessa Michelangelon aforismi toimii joten kuten, oikeassa elämässä ei. Ei ihme, että taide ja kauneus puhuttavat. Jokainen kokee kummankin asian ainutkertaisesti, omalta kohdaltaan.

Ja se on hyvä niin.