Luento sisällissodasta ja kirjallisuudesta Kotkassa

Perjantai 12.1.2024 klo 8.00

Martti Linna, Kotkan pääkirjasto, Kuva: Jonne Räsänen

Sodan ja sen vaikutusten kuvaaminen on ollut kirjailijoille aihepiiri, josta on aina löytynyt uusia kirjoittamisen aiheita.

Keväällä 1918 käyty Suomen sisällissota ei tehnyt tältä osin poikkeusta. Torstaina 18. tammikuuta kello 17.00 – 19.00 kerron Kotkan pääkirjastolla omista lukukokemuksistani Kymenlaakson sukututkimusseuran järjestämässä tilaisuudessa.

Omien teosteni, etenkin romaanien Kaksi hautaa saarella ja Tämä nuori maa tiimoilta, olen tehnyt paljon taustatöitä lukemalla tuohon kansakuntamme surulliseen aikaan liittyviä kirjoja. Parhaillaan työstän mielessäni aiheita, joita aion Kotkassa käsitellä.

Keväästä 1918 on kirjoitettu sekä tietokirjoja että fiktiivisiä teoksia. Sotaa, sen tapahtumia ja sen seurauksia voi miettiä sekä yksilön, yhteisöjen että yhteiskunnan, sekä syiden ja seurausten näkökulmasta. Julkaisuilla voi olla jokin tavoite, tai sitten niissä pyritään antamaan autenttinen kuva asioista, mitään värisävyä lisäämättä tai mitään pois ottamatta.

Mitä otan mukaan, mitä jätän pois? Siinäpä haastetta luennoitsijalle! Odotan mielenkiintoista iltaa, ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sisällissota 1918, Sisällissota ja kirjallisuus, Martti Linna, Kotkan pääkirjasto, Kymenlaakson sukututkimusseura, luento sisällissodasta

On monta hyvää syytä olla lukematta yhtään kirjaa

Maanantai 11.12.2023 klo 15.01

Woody Allen, viikonalku, Kuva: Martti Linna

Kirjailijan kannattaa ehdottomasti osallistua tuotteineen erilaisiin myyjäisiin. Kun oma kirja on myyntiartikkelina rinta rinnan muilla pöydillä olevien villasukkien, joulukoristeiden ja tuoksusaippuoiden kanssa, ymmärtää omien tarinoidensa erinomaisuuden rajat. Kaikkia ne eivät vain kiinnosta.

Charles Dickens kuvaa erinomaisessa Saiturin joulu -teoksessaan kitupiikkiä, joka säästää rahan ja mammonan takia aivan kaikessa, myös ihmissuhteissa. Suomalaisille joulumarkkinoille eksyneenä Ebenezer Scrooge, Dickensin päähenkilö, joutuisi koville. Tarjolla on sekä itselle että läheisille kaikenlaista tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Niitä tarjoavat – joskus jopa tyrkyttävät – monet ammattimyyjät, sekä vähemmän markkinointitaitoja hallitsevat käsityöläiset.

Muutamille myyjäisille näinä kiireisinä joulunalusviikkoina kirjoineni osallistuneena olen hahmottanut erilaisia profiileja henkilöistä, jotka eivät osta kirjoja itselleen tai lahjaksi. Hahmot ovat ehkä hieman karrikoituja, mutta myyntipöydän takaa katsottuina ehdottoman tosia.

Ei minulla ole aikaa lukea kirjoja.” Tällainen henkilö on suhteellisen yleinen joulumarkkinoilla, mutta häneen on vaikeaa saada kontaktia. Hän paahtaa melkoisella vauhdilla ohi toivorikkaan kirjailijan myyntipöydästä, usein kännykkä kädessään. Jos hän jostakin syystä pysähtyy, ovat kieltävät sanat yleensä juuri nuo kuusi. Tällaista kirjankieltäjää on helppoa uskoa jo hänen käytöksensä tähden.

Kuka enää lukee kirjoja?” Tällaisen henkilön kanssa ei synny kauppoja, mutta monesti syntyy antoisia keskusteluja. Hän on usein innokas penkkiurheilija tai englantilaisten poliisisarjojen ystävä. Tosin luulen, että jos hän sattuisi vastaajaksi televisionkatsojille suunnattuun kyselyyn, hän vastaisi katsovansa luonto- ja muita dokumentteja.

Kirjailijalle tuollaiset urheilua ja dekkarisarjoja käsittelevät keskustelut ovat hedelmällisiä. Ne kannattaa ottaa oppimistapahtumina. Tuotteissani täytyy olla jotakin vikaa, kun ne häviävät suosiossa pesäpallolle tai lontoolaiselle sarjamurhaajalle. Voisikohan niistä, ja niitä kuvaavista kuvavirroista oppia jotakin?

Meille ei sovi kirjahylly.” Tämä on paha vasta-argumentti kirjaansa tuputtavalle kirjailijalle. Ei auta, vaikka kuinka selitän että osa minunkin sangen suuresta kirjamäärästä viihtyy hyvin varaston entisissä banaani- ja appelsiinilaatikoissa. Siellä ne ovat aina haettavissa. Jos ei ole hyllyä, ei voi olla kirjojakaan. Yksinkertainen torppaus!

”Käykö pankkikortti?” Auts! Tämä moderni tapa kieltäytyä ostamasta laatimaani tarinaa on sangen yleinen. Sitä ennen olen usein nähnyt potentiaalisen ostajaehdokkaan katseen vaeltavan myyntipöydälläni, todeten ettei sillä ole tarvittavaa maksupäätettä. Tällaiselle henkilölle on turha kertoa , että MobilePay käy kyllä. Pahus, kun hänellä ei sitä tietenkään ole kännykässään.

Kiertelen vähän, ja tulen takaisin.” Koskaan ei tällainen ostajakandidaatti ole vielä palannut. Sana vähän tarkoittanee hyvin erilaisia askel- ja matkamääriä erilaisille ihmisille. Kiertoilmaus voi tietenkin tarkoittaa juuri minun pöytäni kiertämistä – mahdollisimman kaukaa.

En osaa lukea.” Tämän vastauksen kuulin ensimmäisen kerran viime sunnuntain myyjäisissä. Myönnetään: jäin sanattomaksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lukeminen, kirjallisuus, joulumarkkinat, kirjailijan työ, Ebenezer Scrooge, Saiturin joulu, Charles Dickens, Martti Linna

Tavataan kirjojen merkeissä Kolmikulman ja Bastionin joulumarkkinoilla

Torstai 16.11.2023 klo 9.28

Kolmikulman Joulumarkkinat, Martti Linna, Tämä nuori maa

Mustanaamio poistuu toisinaan kotiviidakostaan, ja liikkuu kaupungilla kuin kuka tahansa meistä. Samoin kirjailija lähtee toisinaan työkammiostaan ihmisten ilmoille tuotostensa kanssa.

Kirjoja, saati niiden tarinoita ei ole olemassa ilman kirjailijaa. Aivan yhtä tärkeää on, että kirja löytää siitä kiinnostuneen, siitä jotakin itselleen saavan lukijan. ”Se jokin” voi olla oma lukukokemus, tai lahjaksi ostettavan kirjan kohdalla hyvä mieli.

Jossakin noiden tarpeiden on kohdattava: kirjamessuilla, kirjakaupassa tai jossakin muussa paikassa. Kirjailijalle tarjoutuu tosi harvoin tilaisuuksia esitellä tuotoksiaan messujen kaltaisissa isoissa tapahtumissa. Silloinkin kun niin tapahtuu, ei tapaaminen kirjoittajan ja lukijan välillä muodostu isossa, hälinää täynnä olevassa hallissa kovinkaan henkilökohtaiseksi.

Ennen joulua järjestettävät lukuisat myyjäistapahtumat ovat osoittautuneet mainioiksi paikoiksi jutella kirjoista, lukemisesta ja tarinoista. Yleensä tapahtumiin tullaan uteliaina, valmiiksi hyvällä tuulella. Kirjojen äärellä olen käynyt monet hyvät keskustelut sekä kirjojen teemoista että niiden vierestä.

Läheskään aina ei tapaaminen ole johtanut kirjan myymiseen ja ostamiseen. Kumpikin osapuoli on kuitenkin saanut keskustelusta itselleen jotakin. Ehkä sitä paljon puhuttua joulumieltä?

Tänä vuonna olen tuotoksineni mukana Karhulan Kolmikulman Joulumarkkinoilla sunnuntaina 19. marraskuuta (kello 10-15), ja Hamina Bastionin Wanhan Holviston Joulussa sunnuntaina 10. joulukuuta (kello 10-16).

Tervetuloa juttusille!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, joulumarkkinat, Kolmikulman Joulumarkkinat, Wanhan Holviston Joulu, Tämä nuori maa, kirjallisuus

Moni kirjailija miettii nyt työnsä jatkoa, minäkin

Maanantai 30.10.2023 klo 9.27

Täydellinen ihminen, Haminalainen sananlasku, Martti Linna

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n syyskuun lopulla julkaisemat tulokset kirjailijoiden tulokyselystä ovat kylmäävää luettavaa. Kirjailija näyttää joutuneen sellaisten markkinavoimien armoille, joihin hän ei juurikaan voi vaikuttaa.

On selvää, ettei Suomen kokoinen kielialue elätä monta päätoimista kirjailijaa. Näin asia on ollut aina. Suurin osa sekä kauno- että tietokirjallisuutta ”kirjailevista” henkilöistä tekee sitä muiden töiden ohella. Menestystarinat syntyvät (lue: myyvät), jos ovat syntyäkseen.

Vaikka eilen päättyneillä Helsingin kirjamessuilla saavutettiin taas huimia kävijämääriä ja uskottiin kirjan tulevaisuuteen, on tuon hienon henkisen työn tuotteen yllä suuria ja mustia pilviä. Seuraavassa muutamia hajahuomioita noista kirjallisen taivaan varjostajista.

Nykyisessä Minäminä -maailmassa kirja personoituu kirjoittajaansa. Jokainen satoja tunteja housujensa takapuolta kirjahankkeen parissa kuluttanut on totisesti ansainnut kaiken saamansa julkisuuden ja arvostuksen. Mutta onko se pidemmän päälle tervettä, että kirjailijan oma persoona saa enemmän julkisuutta kuin ne teemat, joista hän yrittää kirjassaan kertoa? Rajoittaako niin sanottu autofiktio mahdollisuuksiamme kirjoittaa suurempia ihmisryhmiä koskevista asioista ja samaistua muihin?

Suoratoistopalvelujen taistelu markkinaosuuksista kurjistaa kirjallisuutta. Yhä suurempi osuus kirjallisuudesta nautitaan silmien sijaan korvilla. Tuoreimpien näkemieni lukujen valossa kirjojen lukuaikapalveluja tarjoavat yritykset tekevät bisnestään tappiolla, enkä ollenkaan ihmettele: kun lupaa sata kirjaa ilmaiseksi uudelle kuuntelijalle, niin eihän siitä kenellekään jää mitään. Ei varsinkaan jakolinjan loppupäässä seisovalle kirjailijalle, jonka työhön kaikki perustuu. Ei auta, vaikka kävisi kuinka hyvät kustannussopimusneuvottelut kustantajansa kanssa: nollasta on paha jakaa mitään.

Mikä on tekijänoikeuskorvausten tulevaisuus? Tekijänoikeuslaissa sanotaan selvästi ja suomen kielellä, että tekijänoikeus kuuluu sille, joka luo kirjallisen tai taiteellisen teoksen. Oikeus on ollut peruste ja elinehto sille, että tekijä on saanut korvausta työstään, ja on uskaltanut ryhtyä sen seuraavan työnsä suunnittelemiseen. Suoratoistopalvelut ja materiaalin digitaalinen jakaminen haastavat vahvasti tuota kaiken perustana olevaa oikeutta. Kuinka kirjaa äänikirjaksi lukevalle henkilölle voi syntyä tekijänoikeus sellaiseen teokseen, jota hän on silmiensä eteen kirjoitettuna lukemassa?

Omakustannekirjallisuus elää kustannuspaineissa. Toki kirjailija voi kieltäytyä kustantamolta saamastaan huonosta äänikirjatarjouksesta, ja painattaa kirjansa itse paperille. Jututin erästä toistakymmentä kiitettyä omakustannekirjaa julkaissutta kirjailijaa. Hän oli pyytänyt hyvältä suomalaiselta painotalolta tarjouksen seuraavan kirjansa suhteellisen pienestä painoksesta.

Hinta oli lähes tuplaantunut edellisestä kirjasta tasolle, jota kirjan lukija tuskin siitä maksaa kaupungin joulumarkkinoilla. Painopaperin hinta on Ukrainan sodan, ja paperitehtaiden sulkemisen myötä tappanut monia sanomalehtiä. Pahoin pelkään, että se lopettaa myös monen paikallisesti merkittävän omakustannekirjailijan työn.

On toki muitakin pilviä: tekoälyn avulla ”kirjoitettava” tulevaisuuden kirjallisuus, kansalaisten rapautuva lukutaito… Kullakin ajalla on ollut omat pilvensä. Aina niistä on selvitty seuraavaan aurinkoiseen päivään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjailijan työ, kirjailijan toimeentulo, tekijänoikeus, äänikirja, tekoälykirjallisuus, autofiktio, täydellinen ihminen, Martti Linna

Kirjallisuudesta voi nauttia yksin tai yhdessä

Maanantai 24.7.2023 klo 16.52

Ketosinisiipi. Kuva: Martti Linna

Kirjallisuuteen liittyvät tapahtumat ovat tänäkin kesänä suosittuja, eivätkä kaikki netissä kokoontuvat lukijaryhmät vietä kesätaukoa. Monen tarinoista pitävän ihmisen kesään kuuluu olennaisesti kirjarovio yöpöydällä. Lukeminen on siitä mukava laji, että sitä voi harrastaa sekä yksin että yhdessä.

Osa kirjallisuuteen liittyvistä kesätapahtumista on jo perinteisiä, vuosien ajan toistuneita. Mukaan mahtuu silti tänäkin suvena aivan uusia tapahtumia ja järjestäjiä. Eri kirjallisuuden lajit näkyvät olevan kattavasti edustettuina: vanha kirjallisuus, tietokirjallisuus, dekkarit, paikallishistoriat ja monet muut.

Netti on ottanut paikkansa kirjoista pitävien ihmisten kohtaamisten foorumina. Siinä missä ennen kokoonnuttiin yhteisen pöydän ääreen, nykyään hyödynnetään sähköistä kokoontumisalustaa. Voi kysyä, ovatko tällaiset kohtaamiset aina yhtä aitoja, kuin nokatusten tapahtuvat keskustelut. Meillä on viisi – joidenkin tietojen mukaan kuusi – aistia. Kaikki niistä eivät ole hyödynnettävissä sähköisessä maailmassa. Tekniset ongelmat ovat aina mahdollisia. Toisaalta, eipä tarvitse ajaa matkojen päähän omasta kodostaan ”tavatakseen” toisen ihmisen, ja vaihtaakseen ajatuksensa.

Kuulun itse niihin lukijoihin, jotka eivät kierrä kirjallisuustapahtumia. En myöskään osallistu netin keskusteluryhmiin. Minulle kirja on kaikesta teknisestä ja muusta kehityksestä huolimatta intiimi kokemus. Pallottelen omia ajatuksiani ja arvojani sen tarjoamaan seinään. Joskus kirjan takaisin sinkoamat pallot tarjoavat hyviä oivalluksia tai tekevät kipeää. Toisinaan ne menevät yli, ali tai ohi. Se on aina riski, kun tarttuu uuteen kirjaan.

Viime vuosina on tapanani ollut, etten tartu juuri nyt pinnalla olevaan kirjallisuuteen. Luen tälläkin hetkellä erään brittikirjailijan tuotantoa hänen esikoisestaan aina siihen viimeisimpään teokseen asti. On jännä seurata kirjailijan ammattitaidon kehittymistä matkan varrella.

Joskus nuo yhteiset matkat jäävät kesken: huomaan kirjailijan ryhtyneen toistamaan itseään. Toisinaan – kuten tämänkin brittikirjailijan kohdalla – olen tullut toistuvasti yllätetyksi siinä, kuinka hän uudistaa jatkuvasti tapaansa kertoa tarinoita.

Onko kirjallisuus parasta yksin vaiko seurassa nautittuna? Siihen ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Sen saa jokainen päättää itse.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjallisuus, kirjallisuustapahtumat, kirjallisuuspiirit, lukeminen, lukuharrastus, kesä ja kirjat, kesäkirjat, Martti Linna

Piru lukee Raamattua, mutta kirjailija kritiikkejä

Perjantai 6.1.2023 klo 12.12

Närhi, mietelause, haminalainen sananlasku, Martti Linna

Yhdenkin kritiikin eli analyyttisesti laaditun arvion saaminen omasta kirjastaan lienee jo suurelle osalle meistä kirjailijoista harvinainen tapaus. Jokaisesta sellaisesta on syytä olla kiitollinen. Tärkeintä on silti se tunne, joka kirjasta jää sen lukijalle.

Viime viikolla eräs mieshenkilö pysäytti minut kaupunkimme kirjaston hyllyjen välissä kysyen, olenko ”se” kirjailija Linna. Myönsin olevani meistä samalla sukunimellä siunatuista se vähiten tunnettu. Kyseinen herrasmies sanoi lukeneensa juuri tuoreen romaanini Tämä nuori maa, ja jatkoi sanoilla jotka olin tunnistavinani kiitoksiksi. Tuntui hyvältä!

Päätoimisia kulttuurikriitikoita ei taida olla enää kuin joissakin YouTuben pilailuvideoissa. Kaupallisen median kentällä heitä ei ainakaan tapaa. Mediat ja niiden omistus on keskittynyt. Se tarkoittaa usein sitä että sama kritiikki ilmestyy – jos ilmestyy – useassa saman kustantajan maakunta- ja muussa lehdessä. Useimmista maakuntalehdistä näkyvät kritiikit jääneen kokonaan pois.

Muissa lehdissä maininta uuden kirjan ilmestymisestä on useimmiten lyhyt kuvaus siitä, mitä romaani ehkä pitää sisällään. Usein sen tarpeet on otettu suoraan romaanin takakannesta. Niiden vähienkin kritiikkien lukijakuntaa verottaa se, että ne ovat usein maksumuurin takana.

Netti ja kirjabloggarit paikkaavat jonkin verran muiden kritiikkien vähenemistä. Monesti blogikirjoitukset ovatkin hyvin laadittuja, ajan kanssa mietittyjä arvioita kirjoista, sellaisten ihmisten tekemiä jotka lukevat paljon ja osaavat arvottaa lukemaansa. Haittapuolena on, että kirjabloggarienkin anti näyttää asettuvan jonkinlaiselle ”Gaussin käyrälle”. Tietyistä ja samoista kirjoista ilmestyy useampiakin kirjoituksia, valtaosasta hiljattain julkaistuista ei juuri mitään. Kaikki kirjoittajat eivät välttämättä kerro mahdollisista kaupallisista suhteistaan esimerkiksi kirjakustantamoihin.

Omasta, viime syyskuussa ilmestyneestä romaanistani Tämä nuori maa on silmiini sattunut oikeastaan vasta kaksi perusteellisempaa arviota. Uuden Suomen blogissaan Jorma Melleri ruoti ansiokkaasti romaanini teemoja juuri joulun alla. Tommi Tapiainen teki oman jännän koosteensa romaanista Jämsän kirjaston Facebook -joulukalenteriin juuri itsenäisyyspäiväksi.

Kummastakin kirjoituksesta – ja kaikista niistä, jotka eivät ole tulleet tietooni – olen kiitollinen. Kriitikon, onpa hän kuka tahansa, tehtävä ei ole rapsuttaa mukavasti kirjailijan itsetuntoa. Ainakin minulle tärkeintä on, että hän on löytänyt teoksesta niitä teemoja, joita olen yrittänyt siihen leipoa. Ehkä se silloin tarkoittaa, että joku muukin tuon kritiikin lukeva löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.

Kirjaston hyllyjen välissä käyty keskustelu oli ainakin minulle kaikista hedelmällisintä palautetta. Keskustelimme herrasmiehen kanssa paristakin oikeasti eläneestä ihmisestä, joita romaanini aihe sivuaa, mutta joita ei siinä juurikaan käsitellä. Jäi vähän sellainen kutina, että haluan tietää heistä lisää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Tämä nuori maa, kritiikki, kirjallisuuskritiikki, kirjailijan työ, Jorma Melleri, Tommi Tapiainen

Romaani on parhaimmillaan oman aikansa kuvastin

Perjantai 25.11.2022 klo 14.24

Alexandra Marinina, kirjojen kansikuvia, kuva: Martti Linna

Venäjän helmikuussa Ukrainassa aloittaman hyökkäyssodan myötä olen suosinut luettavaksi valitsemissani kirjoissa itäisen naapurimaamme nykykirjallisuutta, sekä nyky-Venäjän kehityksestä kertovaa tietokirjallisuutta. Kokemus on ollut peräti mieltä avartava.

Monesti venäläisestä kirjallisuudesta puhuttaessa tarkoitetaan niitä kuuluisia, Fjodor Dostojevskin tuotannon kaltaisia klassikoita jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta jotka moni on todellisuudessa jättänyt lukematta. Tai sitten ne on kahlattu jotenkuten pikalukuna lävitse, jotta tietää suurin piirtein mistä ne kertovat.

Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan luin silloisena nuorena miehenä runsaasti sikäläistä sotakirjallisuutta. Sitä riitti Suuren isänmaallisen sodan peruina tutustuttavaksi. Syystä tahi toisesta sitä käännettiin paljon. Luin myös käsiini saamani Mihail Bulgakovit, Anton Tšehovit ja vastaavat. Vankileirien saaristonkin muistan lukeneeni, vaikka en siitä paljon ymmärtänytkään.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen olen lukenut muun muassa Boris Akuninin erinomaisia dekkareita, Anna Politkovskajan yhteiskunnallisia teoksia sekä uudelleen Bulgakovin ja Nikolai Gogolin pääteokset. Ne avautuivat aivan uudella tavalla, kun niitä luki rinnan Neuvostoliiton aikaa ruotineen tietokirjallisuuden ja lehtiartikkeleiden kanssa. Kirjoittavalle lukijalle koosteet Anton Tšehovin kirjeenvaihdosta ovat todella mielenkiintoisia.

Viime helmikuun jälkeen olen tarttunut muun muassa silloisessa Leningradissa vuonna 1957 syntyneen Alexandra Marininan Moskovan miliisin työstä kertoviin rikosromaaneihin. Niiden tapahtumat sijoittuvat ”uuteen” Venäjän aikaan, vuosituhannen vaihtumisen molemmin puolin.

En valitettavasti osaa venäjää. Minun on luotettava kääntäjän ammattitaitoon siinä, kuinka hyvin Marinina on tehnyt pohjatyönsä, ja kuinka hyvin hän onnistuu kertomustensa miljöön ja aikakauden kuvaamisessa.

Ilmeisesti aika hyvin: viimeksi luin tuosta jo mittavaksi kasvaneesta sarjasta teoksen, jossa puhutaan eräästä valkeasta Nevan kaupungista pääkaupunki Moskovaan muuttaneesta uudesta ministeristä. Heti alusta alkaen hän panee toimeksi, korvaten johtopaikoilla olleita päteviä miliisilaitoksen ammattilaisia omilla pietarilaisilla kavereillaan.

Sitä, mihin tuo kehitys on ollut osaltaan johtamassa, joudumme valitettavasti seuraamaan nyt joka päivä tiedotusvälineistä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: venäläinen kirjallisuus, Anton T?ehov, Boris Akunin, Mihail Bulgakov, Anna Politkovskaja, Alexandra Marinina, Nikolai Gogol, Vankileirien saaristo, kirjailijan työ, Martti Linna

Alkaako väkivalta jo riittää kirjallisuudessa?

Lauantai 8.10.2022 klo 10.54

Käpytikka, aforismi, ajattelu, Kuva: Martti Linna

True Crime, eli todellisiin tapahtumiin pohjautuva rikoskirjallisuus on ollut jo jonkin aikaa suosittua. Tällä hetkellä ”saamme” seurata reaaliajassa ja monilta kanavilta raakaa väkivaltaa Ukrainasta. Saa nähdä, miten se näkyy kirjojen kustantamisessa ja menekissä.

Rikos – ja varsinkin väkivaltarikos – on fiktiivisessä kirjallisuudessa vahva tarinaa ja sen teemaa eteenpäin vievä ajuri. Yleensä sitä edeltää jonkinlainen ristiriita tai konflikti ihmisten välillä, tai ihmisten ja yhteiskunnan välillä. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa rikos edellyttää sen ratkaisemista ja rankaisemista, ja siksi sen syitä ja seurauksia on tutkittava. Siksi olen itsekin käyttänyt rikosta työvälineenä useissa romaaneissani, ja ne on sen vuoksi luokiteltu rikoskirjallisuudeksi.

Silmiini sattui tuore tilasto Suomessa syyskuussa myydyistä kirjoista. Se kertoo, mitkä kirjat ovat olleet myydyimpiä juuri tuon kuukauden aikana. Joskus ostan itsekin jonkin kirjan kuin sian säkissä: en juuri tunne sen kirjoittajaa, mutta aihe tuntuu takakannen ja median tietojen mukaan mielenkiintoiselta. Toisinaan tunnen kirjailijan, ja tiedän että hänen kynänsä jälkeen voi luottaa. Uskoisin, että suomalainen kirjanostaja tekee harvoin huteja: jos kirjailijan jokin teos tuottaa pettymyksen, en ainakaan itse hevin tartu siihen seuraavaan tuotokseen.

Takavuosilta on mieleeni jäänyt luku, jonka mukaan noin 60 prosenttia Suomessa vuosittain julkaistuista kaunokirjallisista teoksista on ollut rikosromaaneja ja dekkareita. Lukema on kova, mutta se kertoo lukijoiden mieltymyksistä ja siitä, miksi ja mihin tarkoitukseen kirjoja luetaan. Huvikseen eivät kustantajat kustannuspäätöksiä tee – ala on paitsi rakkautta kirjoihin ja niiden tarinoihin, myös raakaa bisnestä.

Ainakin syyskuun myyntitilastossa ovat – kaikki kirjallisuuden lajit huomioiden – muut kuin dekkarit, sotakirjat ja muu väkivaltaa kuvaava kirjallisuus tuota prosenttilukua pienemmällä painoarvolla myydyimpien teosten kärjessä. Mieleen nousee ajatus, mitä 24. helmikuuta alkanut Ukrainan sota vaikuttaa siihen, mitä haluamme lukea?

Sodan kauheudet tunkevat päälle uutisissa, lehdissä ja netissä. Olemmeko saavuttamassa niiden suhteen sellaisen kyllästysasteen, ettemme halua lukea ja kokea sitä samaa fiktiivisen tarinan muodossa? Vai eikö alkusyksyyn vain ole sattunut sellaisia True Crimen julkaisuajankohtia, että ne näkyisivät enemmän tuossa tilastossa?

Voihan siinä käydä toisinkin. Historiasta on luettavissa, että esimerkiksi muutama vuosikymmen sitten käydyt Persianlahden sodat näkyivät pitkään amerikkalaisina sotamuistelmina kirjakauppojen hyllyillä. Terrori-isku New Yorkissa 9. syyskuuta vuonna 2001 on ikuistettu monin eri tavoin sekä fiktiiviseen että tosipohjaiseen tarinankerrontaan.

Ehkä tarjolle tulee jo muutaman vuoden sisällä paljon ukrainalaisista (ja ehkä myös venäläisistä) sankariteoista sotakentillä kertovia rikos- ja sotaromaaneja, muistelmia ja muuta materiaalia. En tiedä, olenko siitä välttämättä iloinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, dekkari, rikoskirjallisuus, kirjamyynti, Ukraina, True Crime

Viisitoista vuotta ensimmäisen Sudenmaa -rikosromaanini ilmestymisestä

Keskiviikko 14.9.2022 klo 9.21

Quais du polar, Lyon, Martti Linna, Le Royaume des perches

Ihminen tunnistaa oman ikääntymisensä siitä, että ennen koetut asiat pulpahtelevat mieleen. Muistin juuri, että 15 vuotta sitten eräs itselleni tärkeä rikosylikonstaapeli lähti kalastamaan.

Joskus vuonna 2005 lopetin – ainakin hetkellisesti – ruotsalaisten rikosromaanien lukemisen. Siinä(kin) joka jäi silloin kesken, oli pääosassa eronnut, alkoholisoitunut ja muutenkin reppana poliisimies. Eräänä päivänä tapahtui raaka murha ja kas! Tämä poliisi osti jäätelötötterön, istahti puiston penkille ja murehti sitä, mikä oikein on vikana ruotsalaisen yhteiskunnan lintukodossa.

Ryhdyin miettimään, millainen olisi hyvin suomalainen rikosromaani, ja millainen olisi se hyvin suomalainen rikos jota hän ryhtyisi tutkimaan. Ja niin Reijo Sudenmaa astui eräänä päivänä kesäisen leirintäalueen pihamaalla ulos autostaan, venytteli ja ryhtyi tutkimaan himokalastajan vaimon outoa katoamista teoksessa Ahventen valtakunta.

Vailla kummempia odotuksia lähetin seuraavana vuonna oudon tekeleeni Kouvolan Dekkaripäivien rikosromaanien kirjoituskilpailuun. Sen vuoden tuotoksia perannut raati tykästyi käsikirjoitukseeni, ja se tuli palkituksi. Oli tullut aika etsiä teokselle kustantaja.

Olin jo saanut edellisenä vuonna esikoisromaanini Syysmarkkinat ulos Otavan kautta. Päätin kuitenkin tarjota Ahventen valtakuntaa pienelle, silloin vielä Suomussalmella toimineelle Myllylahdelle. Muistan, miten Myllylahden Mauno Moilanen vähän nikotteli käsikirjoituksen huumoripitoisuudelle. Hän arveli, ettei raakoja veritekoja vaativa dekkarikansa järin arvostaisi tuotostani.

Kirja siitä kuitenkin tuli. Kuten asiaan kuuluu, jotkut suomalaisista lukijoista tykkäsivät, osa ei. Muutamaa vuotta myöhemmin eräs herrasmies soitti Lahdesta, esittäytyi aloittelevaksi kirja-agentiksi ja sanoi olevansa kiinnostunut myymään hänestä hyvin erikoisen rikosromaanin julkaisuoikeuksia ranskalaisille kustantamoille. Hän kysyi, kiinnostaako? Vastasin Oui, monsieur!

Vuonna 2013 se sitten ilmestyi Ranskassa, tämä Le Royaume des perches. Kas kummaa, se päätyi siellä jopa kilpailemaan sen vuoden parhaan käännetyn rikosromaanin tittelistä arvostetussa Grand Prix de Littérature policière -kisassa. Tulevina hoivakotiaikoinani voin kiikkustuolista käsin ylpeillä ainakin sillä, että olen kerran elämässäni ollut samalla listalla Stephen Kingin kanssa…

Toisinaan kirjat vievät tekijänsä jänniin paikkoihin sekä itse kirjoittamisvaiheessa että silloin, kun yrittää kertoa niistä lukijoille. Olen käynyt kertomassa kirjoistani (ja kummallisesta maasta nimeltä Suomi) Ranskassa kolme kertaa eri festivaaleilla. Sekä Die’n, Caenin että Lyonin matkoilta jäi hyvät muistot.

Suomessa Reijo Sudenmaa on tähän mennessä elänyt omanlaistansa elämää kahdeksassa rikosromaanissa. Iän karttuessa olen oppinut, että koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Jonakin päivänä tuota kookasta, ihmissuhteissaan vähän kulmikasta rikosylikonstaapelia taas ehkä tarvitaan.

Luulen, että sitä odotellessa hän istuu jossakin jollakin puistonpenkillä. Miettii maailman pahuutta. Ja syö jäätelöä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Martti Linna, Reijo Sudenmaa, Ahventen valtakunta, Le Royaume des perches, rikoskirjallisuus, kirjallisuusvienti, kirjailijan työ

Tämä nuori maa mukana Haminan kaupunkisuunnistuksessa

Maanantai 29.8.2022 klo 8.59

Tamis_pikkunetti.jpg

Asuinkaupunkini Hamina tarjoaa vanhana, historiallisena asuinsijana kirjailijan mielikuvitukselle monta paikkaa, kiinnostavaa ihmiselämää ja ajan saatossa sattunutta tapahtumaa, joita voi käyttää omassa tuotannossaan. Näin ovat tehneet lisäkseni monet muutkin kirjallisuutta tässä kaupungissa luoneet ihmiset.

Haminalaiset kulttuuriyhdistykset ovat jo pitkään järjestäneet vuosittain niin sanotun kaupunkisuunnistuksen. Siinä leikkimieliseen kisaan osallistuvien 2-5 -henkisten joukkueiden on löydettävä annettujen vihjeiden perusteella kaupungissa oleville rasteille, joilla niiden on ratkottava johonkin teemaan liittyviä tehtäviä. Tänä vuonna suunnistus järjestetään torstai-iltana 7. syyskuuta.

Tänä vuonna suunnistuksen teema liittyy eri paikkoihin, jotka on mainittu Haminasta kirjoittaneiden kirjailijoiden tuotannossa. Olen mielissäni siitä, että yksi noista rasteista tulee olemaan paikassa, jossa tapahtuu jotakin näinä päivinä ilmestyvässä romaanissani Tämä nuori maa.

Kirjallisuus säilyy elävänä ja tuoreena, kun sen voi omassa mielessään linkittää aikaan, paikkaan ja nyt tai ennen meitä eläneisiin ihmisiin. Historia ja tulevaisuus ovat aina jollakin tavalla läsnä jokaisen ihmisen elämässä, vaikka emme arjessamme tule sitä ajatelleeksi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Hamina, Haminan kaupunkisuunnistus, haminalainen kirjallisuus, Martti Linna, Tämä nuori maa

Kirjallisuusvuosi 2021 jää mieleen hyvässä ja pahassa

Perjantai 31.12.2021

kirjallisuusvuosi 2021, Kuva: Martti Linna, uusi vuosi 2022

Vuoden vaihtuessa on tapana katsoa sekä taakse- että eteenpäin. Tätä kirjoitettaessa on lähitulevaisuus pahasti sumun peitossa, kiitos edelleen erään pandemian. Katson siis tällä kertaa vain kulunutta vuotta.

Suomessa ja maailmalla on julkaistu tänä vuonna paljon sekä hyviä että huonoja kirjoja. Kumpaanko laariin mikäkin tuotos kuuluu, se jääköön kunkin lukijan ja kokijan ihan itsensä määriteltäväksi.

Olen lukenut kuluneena vuonna monta kirjaa, mutta juuri tänä vuonna ilmestyneitä todella vähän. Yksi itsekin kirjoittavan ihmisen kirouksista on, että luettavansa valikoi pitkälle kulloinkin työn alla olevan tuotoksensa ehdoilla. Ja siinä eivät kirjan uutuusarvot paljon paina: vanhin lukemani kaunokirjallinen teos julkaistiin jo syksyllä 1918, heti verisen sisällissodan jälkeen. Ajankuva, aatemaailma ja käytetty kieli tulivat elävinä sekä iholle että syvemmälle mieleen.

Kulunut vuosi on tarjonnut aiheita monenlaisille tuleville kirjoille. Oikeasti odotan, tulevatko yksinäisyydestä ja erillisyyden tunteesta kumpuavat teemat nousemaan lähivuosina enemmän näkösälle kirjojen aiheissa. Vanha ystävämme Venäjä, Venäjä ja Venäjä tarjoaa kosolti aprikoitavaa ainakin jännityskirjallisuuden taitajille. Jo tovin menossa ollut ympäristöteemojen vahvistuminen kustantamojen julkaisuluetteloissa tulee arvatenkin jatkumaan.

Vuosi oli taloudellisesti raskas monille kirjailijoille. Moni kirjailijavierailu kouluihin, kirjastoihin ja muihin yleisötapahtumiin jäi toteutumatta. Kirjastot toimivat supistetuin aukioloajoin. Kirjamessuja järjestettiin vähemmän kuin tavallisesti, eivätkä läheskään kaikki kirjojen ystävät uskaltaneet tulla niille ollenkaan. Näytelmäesitykset ja uudet elokuvat - joista niistäkin kertyy roposia monen kirjailijan elannoksi - olivat nekin tänä vuonna kortilla.

Vuoden päättyessä oli lisää lunta tulla tupaan tekeillä olevan tekijänoikeuslain uudistamisen yhteydessä. Se, miten EU:n tekijänoikeuksia koskevia uusia määräyksiä aiottiin viedä osaksi uutta lakia, oli kääntymässä peräti hassuun muotoon virkamiesvalmistelussa. Esimerkiksi tekijän oikeudet saada tietoja hänelle maksettavien korvausten perusteista olisivat jääneet peräti heikoiksi. Toivoa sopii, että jatkotyöstössä saamme vanhan, suht hyvin toimineen tekijäoikeuslain tilalle uuden ja ehomman.

Sitä nimittäin tarvitaan, tässä yhä enemmän sähköiseksi alustataloudeksi muuttuvassa maailmassa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjallisuus, kirjallisuusvuosi 2021, kirjailijan työ, kirjailijan tulot, tekijänoikeuslaki, Martti Linna, uusi vuosi

Sotakirjallisuus kiinnostaa suomalaisia sukupolvesta toiseen

Perjantai 17.9.2021 klo 15.09

Esa Anttala, Uula Aapa, Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho ynnä monet muut Suomen viime sotiin osallistuneet kirjailijat loivat osin omien sotakokemuksien pohjalta kirjallisuutta, jota luetaan yhä. Sen jälkeen sotaa käymättömät sukupolvet ovat tarttuneet samoihin aiheisiin. Sitä viimeistä kaukopartiokeikkaa Muurmannin radalle ei nähtävästi kirjoiteta vielä pitkiin aikoihin.

Kirjastoväen mukaan suomalaiset sotakirjat kuuluvat edelleen kaikista lainatuimpaan aineistoon, ja niitä lukevat kaiken ikäiset. Sotakirjailija, itseään sotatrilleristiksi kutsuva Ville Kaarnakari (s. 1949) kävi tällä viikolla vieraanani Haminan pääkirjaston kirjailijahaastattelussa. Hän oli sitä mieltä, että sotakirjallisuus on nykylukijalle ennen kaikkea ajankulua ja viihdettä.

Se hyvä puoli hyvin kirjoitetussa sotakirjassa – kuten yleensäkin kirjoissa – on, että sellainen laittaa lukijansa etsimään lisää tietoa aiheestaan ja historiasta. Villen haastattelu on nähtävissä Haminan kaupungin YouTube-kanavalla 30. syyskuuta saakka.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Esa Anttala, Uula Aapa, Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho, Ville Kaarnakari, sotakirja, sotakirjallisuus, sotahistoria, Haminan kirjailijakahvila, Martti Linna

Tavataan viikonloppuna Kouvolan Dekkaripäivillä

Tiistai 10.8.2021

Näinä aikoina on peräti tervetullut uutinen se, jos jokin kulttuuritilaisuus voidaan järjestää sille suunniteltuna ajankohtana. Perjantaina 13. ja lauantaina 14. elokuuta vietetään Kouvolassa pitkät perinteet omaavia Dekkaripäiviä turvallisuudesta huolehtien, elävien esiintyjien ja elävän yleisön kesken. Mahtava juttu!

Lauantaina pääsen keskustelemaan kello 15 arvostamieni kirjailijakollegojen JP Koskisen, Jaana Lehtiön, Leena Lehtolaisen ja Timo Sandbergin kanssa siitä, onko rikoskirjallisuus ajan hermolla. Meistä kullekin on annettu etukäteen valmistautumistehtävä tuon teeman käsittelemiseen.

Sen verran voin paljastaa, että tehtävä herätti hyvin monenlaisia ajatuksia. Toivottavasti tavataan Kouvolassa!

Päivien ohjelma löytyy täältä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kouvolan Dekkaripäivät, Dekkaripäivät 2021, Martti Linna, JP Koskinen, Jaana Lehtiö, Leena Lehtolainen, Timo Sandberg, rikoskirjallisuus

Kirjallisuus kuvasi omaa aikaansa myös vuonna 1918

Perjantai 23.4.2021 klo 7.42

Kianto_kirjaruusu_pikkunetti.jpg



















Kaivoin hiljattain kirjahyllystä esille Ilmari Kiannon tuotantoa syksyltä 1918. Suomessa oli juuri saatettu päätökseen verinen kansalaissota. Tuhannet miehet ja naiset viruivat vielä vankileireillä. Nälkä, puute ja kurjuus ei ollut vierasta katajaiselle kansalle. Joissain piireissä haaveiltiin Suur-Suomesta, itärajan saamisesta Vienanmerelle ja Ääniselle.

Kirjallisuus kuvaa aina omaa aikaansa, vaikka se olisi fiktiotakin. Tässä Kiannon teoksessa ei ole lainasanoja englannista, eikä siinä pohdita toiseuden olemusta saati harrasteta kerronnassa autofiktiota. Kaikki, mitä kertoja esittää on totta ja ne "toiset" ovat väärässä.

Mutta voi pojat, mitä koskenlasku- ja nousukuvauksia kirjassa on itärajan kahta puolta! Yhteiskunnallisuutta riittää. Itänaapurin ryssittelyssä ei suuresti kursailla, ja nykyinen sosiaalisen median vihapuhe tuntuu tämän lukemisen jälkeen miedolta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ilmari Kianto, Suomi suureksi, Viena vapaaksi, 1918, Martti Linna, Kirjan ja ruusun päivä, kirjallisuus

Suomesta kannattaa viedä vain korkean jalostusarvon kirjallisuutta

Maanantai 15.3.2021 klo 8.23

Quaisdupolar_2019_pikkunetti.jpg

Puusta keitettävää selluloosaa pilkataan julkisuudessa usein matalan jalostusarvon bulkkituotteeksi. Useinkin pilkkaa perustellaan sillä, että kiinalaiset pyyhkivät takapuolensa suomalaisilla, jopa satavuotiailla puukuiduilla. Korkean jalostusarvon määritelmää harvoin avataan. Täyttääkö suomalainen kirjallisuusvienti sen kriteereitä?

Jotta puusta voidaan tehdä jotakin käyttökelpoista, se on useimmiten joko halkaistava sahalla tai keitettävä, jotta sen monet arvokkaat raaka-aineet saadaan käyttöön. Suomalaisen puun sisältämästä selluloosasta tehdään Kiinassa paitsi vessapaperia, myös muun muassa viskoosikangasta. Luemme lehtemme sellusta tehdyltä paperilta, syömme sitä jäätelössä ja harjaamme sillä hammastahnassa hampaitamme.

Metsä Group rakentaa loppuvuoteen 2023 mennessä Kemiin suuren tuotantolaitoksen, jonka päätuote on selluloosa. Vuositasolla sen lasketaan tuottavan vientituloja puoli miljardia euroa. Sen tuotteiden tekemiseen tarvittavan puuraaka-aineen arvo, ja suomalaisen työn ostopanos on samoin puoli miljardia euroa. Tämän, yhteensä noin miljardin euron liikevaihdon tekemiseen tarvitaan koko arvoketjussa n. 2 500 ihmisen työpanos (lähde: Metsä Groupin Viesti 1/2021). Kutakin Pekkaa ja Pirkkoa päälle se tekee siis n. 400 000 euroa.

Hyvä tuote lienee alasta riippumatta sellainen, jonka asiakas on valmis ostamaan mahdollisimman korkealla hinnalla. Eli kiinaksi käännettynä: voisiko sellusta kehittää sellaisen ”korkean jalostusarvon” tuotteen, jolla kiinalainen haluaisi hoitaa intiimihygieniansa nykyisen vessapaperin sijaan paljon kalliimmalla?

Paperille painetut kirjat ovat yksi osa selluloosan arvoketjua. Täällä ensimmäiset käsikirjoitusluonnokset, ja ensimmäiset painokset siirretään useimmiten kirjailijan päästä paperille. Suomalaisista kirjoista myydään ulkomaille käännösoikeuksia, ei fyysisiä kirjoja. Kirjat toki saatetaan sielläkin painaa suomalaisista metsistä peräisin olevalle selluloosalle.

Olisikohan noiden kirjoina ulkomaille myytävien sanojen jalostusarvoa mahdollista nostaa, vai myymmekö niissäkin bulkkia? Onko kirjan jalostusarvo korkeampi tietokirjana, vaiko jonakin kaunokirjallisena teoksena? Myymmekö dekkareita liian halvalla ja liukuhihnalta? Saavatko niitä meitäkin enemmän maailmalle syytävät ruotsalaiset omistaan suuremman arvonlisäyksen – ehkä jopa suuremman, kuin 400 000 euroa vuodessa per tuotantoketjuun osallistuva henkilö?

Olen tainnut itsekin syyllistyä matalan jalostusarvon kirjavientiin. Otsikkokuva on Lyonin Quais du Polar -kirjafestivaaleilta, joilla olin esiintymässä maaliskuussa 2019. Sinä vuonna, ja kaikkina muinakin vuosina verotuspäätökseni on kertonut aika lailla pienemmistä arvonlisäyksistä, kuin tuo edellä mainittu summa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjallisuusvienti, kirjavienti, biotuotetehdas, Metsä Group, jalostusarvo, Martti Linna, Quais du Polar

Kahden tietokirjan ja monen muutoksen kirjallisuusvuosi 2020

Torstai 24.12.2020 klo 8.24

Joulupojat_pikkunetti.jpg

Kirjallisuusvuosi 2020 tulee jäämään historiaan muutaman päivän päästä. Vain ajalla on riittävästi ammattitaitoa näyttää, millä tänä vuonna julkaistuista kirjoista on riittävästi siipiä elää tarinaansa myös tulevina vuosina lukijoiden mielissä.

Kahdesta asiasta koronavuosi tulee jäämään kirjaihmisten mieleen. Äänikirja näyttää lyöneen itsensä läpi yhtenä kirjallisuuden julkaisumuotona. Se, kuinka pysyvää muutos on, jää nähtäväksi. Useampikin kirjailija on julkisuudessa kiinnittänyt huomiota siihen, että tarina ei välttämättä toimi äänikirjana samalla tavalla kuin painettuna kirjana. Monikerroksinen juonenkulku vaatii usein paluuta jo luettuun. Syntyykö maahan erillinen, tarinoiltaan yksinkertaisia äänikirjoja kirjoittavien kirjailijoiden joukko? Jää nähtäväksi.

Toinen muutos on kustannustoiminnan keskittyminen yhä suurempiin konserneihin. Karisto, Docendo, Atena, Minerva... Hyviä pieniä kustantamoja siirtyy kiihtyvään tahtiin WSOY:n tai Otavan leiriin, osin varmasti äänikirjatuotantoon liittyvien pelkojen vuoksi. Toivotaan, ettei tämä keskittyminen vie suomalaiselta kirjalta yhtä sen suurimmista rikkauksista, moniäänisyyttä.

Kirjailijoille muutokset ovat toki aina sekä uhkia että mahdollisuuksia. Tällä hetkellä näyttää siltä, että kirjailija on jäämässä äänikirjamarkkinoilla tuottojen jaossa mopen osille, eikä saa hänelle työstään kuuluvaa korvausta. Toivottavasti tämä digitaaliseen alustatalouteen muillakin elämänaloilla kuuluva alkutuottajan päänvaiva saadaan korjattua.

Itselleni vuosi 2020 oli kahden mieluisan ja musiikkipitoisen tietokirjan julkaisuvuosi. Tanssilavojen Suomi (Karisto) kertoo rikkaasta suomalaisesta tanssilavahistoriasta yli sadan vuoden ajalta. Hamina Tattoo (Haminan kaupunki) taas yhden maailman suurimman sotilasmusiikkifestivaalin 30-vuotisesta taipaleesta. Kiitos lukuisille yhteistyökumppaneille molemmista!

Noille kahdelle kirjalle löytyy valitettavasti muutakin yhteistä kuin musiikki. Suomen tanssilavat pysyivät tänä vuonna suurelta osin kiinni. Hamina Tattoota ei tänä vuonna järjestetty. Älköön sitä laskettako näiden kirjojen syiksi...

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kirjallisuusvuosi 2020, Hamina Tattoo, Martti Linna, Tanssilavojen Suomi, äänikirja, kustantajat, kirjailijan työ

Alustatalous iskee suoraan suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuuteen

Perjantai 23.10.2020 klo 7.49

Sain tarjouksen erään jokin vuosi sitten painettuna kirjana ilmestyneen teokseni julkaisemisesta myös äänikirjana. Koronapandemian myötä äänikirjojen menekki on lähtenyt selvään kasvuun: ihmiset näkyvät "lukevan" niitä lenkkeillessään, tiskatessaan, jopa ajaessaan autoa.

Äänikirjan tuottaminen on kustantamolle kohtuullisen iso rahallinen satsaus. Silti pysähdyin lukiessani tarjouksesta riviä, jolla kerrottiin kustakin äänikirjan kuuntelemiskerrasta minulle kuuluva korvaus. Euroiksi muutettuna se olisi ollut noin kahdeksasosa painetusta kirjasta saamastani korvauksesta.

Me kirjailijat emme - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - juuri kieriskele varoissamme painettujen kirjojen tuotoillakaan: Kirjailijaliiton muutama vuosi sitten tekemän tutkimuksen mukaan kirjailijan keskimääräinen vuotuinen tekijänoikeustuotto oli noin 2000 euroa vuodessa.

Digitalisaation myötä yleistyvä, mm. Uber-takseista ja ruokaläheteistä tuttu alustatalous rynnistää ääni- ja e-kirjojen myötä voimalla myös kirjallisuuteen. Yhteistä alustataloudelle on, että varsinaisen työn tekijän saamat korvaukset pienevät kaikista eniten. Kun näet seuraavan mainoksen kymmenestä ilmaiseksi luettavasta äänikirjasta, mieti mitä se tarkoittaa kirjallisuuden, lukutaidon, teatterin, elokuvien jne. tulevaisuudelle.

Tässä Lukukeskuksen Ilmi Villacísin selkeäsanainen kolumni aiheesta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: alustatalous, kirjallisuus, äänikirja, kirjailijan työ, Martti Linna, Ilmi Villacís, Reilun taiteen manifesti

Jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja

Torstai 6.8.2020 klo 11.28

Tuorein teokseni, Hamina Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin 30-vuotisjuhlateos julkaistiin tällä viikolla. Mielenkiintoinen työ, mielenkiintoisia tarinoita ja peräti miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa sain tehdä yhteistyötä kirjaprojektissa. Kiitos kaikesta!

Eräs asia toistui myös tämän kirjani julkaisemisen jälkeen. Kaksi ihmistä otti yhteyttä, ja puhui aivan eri aihepiireistä. Kumpikin heistä tarjotteli minulle ideoitavaksi, ehkä kirjoihin ja kansiin pantavaksi aihetta, joka heidän mielestään ansaitsisi sen. Yhteinen lause kuului: jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja.

En laita tuollaista ollenkaan pahakseni. Itsellänikin on useampaan ruutuvihkoon raapustettuna pivo sellaisia asioita ja havaintoja, joita sietäisi tarkastella lähemmin. Sellaisia, jotka saattaisivat kiinnostaa auki kirjoitettuina ehkä joita kuita muitakin.

Se, että aiheita näin tarjotaan, tietenkin imartelee tarinoita kirjoittamalla suuren osan elannostaan hankkivaa ihmistä. Samalla se kertoo tärkeästä asiasta, jonka edessä sopii aika ajoin nöyrtyä: kaikesta sivistyksestämme huolimatta me ihmiset emme tiedä tästä maailmasta - emme edes siitä osasta, joka on kättemme jälkiä - läheskään kaikkea.

Ja se on hyvä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Hamina Tattoo, Tattoo juhlakirja, tietokirjallisuus, kirjailijan työ, kirjaideat, Martti Linna

Jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihin

Lauantai 25.7.2020 klo 9.36

Tutustun parhaillaan kirjailija Taija Tuomisen tuotantoon. Taija tulee haastateltavakseni Haminan pääkirjaston Kasper-salin kirjailijakahvilaan tiistai-iltana 15. syyskuuta.

Taija kirjoittaa useampaankin kertaan romaaneissaan ja kirjoittajaoppaassaan siitä, kuinka jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihimme. Ajan myötä ne haalistuvat, kenties muuttuvat mutta tuskin koskaan häviävät.

Jäin miettimään noiden muistojen merkitystä, syntymistä ja muuttumista. Tunnistan sen tosiasian, että minulla on päässäni sellaisia muistoja, joita ei voi olla kenelläkään muulla. Muistan ne itse, määrittelen niiden sisällön itse ja myös unohdan ne ihan itse, jos niikseen tulee. Ne ohjaavat omalta osaltaan sitä, kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja käyttäydyn toisia ihmisiä kohtaan.

Aika ajoin jokin ihminen, lausahdus, pieni tapahtuma palaa mieleen ja jää pohdituttamaan. Toisinaan muisto saa hymyn nousemaan kasvoille, toisinaan toivoo että juuri tämä asia olisi painunut unohduksiin. Muistot ovat kuitenkin yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut: omalaatuisen persoonan, joita ei ole muita.

Meille on maailman sivu tehty myös yhteisiä muistoja. Niistä muistuttavat patsaat ja muut muistomerkit keskeisillä paikoilla, joiden kautta kuljemme. Yleisradion Elävä arkisto on erinomainen paikka etsiä elävien kuvien kautta yhteistä tuntumaa joskus elämiimme aikoihin. Yleisradio on tehnyt radioon täksi kesäksi kokonaisen kuunnelmasarjan Dingo-yhtyeen vaiheista. Monelle nekin ajat lienevät tärkeä osa elämän aikana kertyneiden muistojen ketjussa.

Kirjoihin – sekä tietokirjoihin että fiktiiviseen kirjallisuuteen – on säilytetty ja tallennettu satojen vuosien ajalta ihmiskunnan yhteisiä muistoja. Erona yksittäisen ihmisen päästä löytyviin muistoihin on, että joku tai jotkut ovat ensin tulkinneet nuo muistot ja ajankuvat omalla tavallaan ja katsoneet ne säilyttämisen arvoisiksi. Monessa maassa yhteiset muistot ovat tänäkin päivänä valtaapitävien omia tarkoitusperiään varten muokkaamia.

Jäin miettimään sitäkin, millaisia muistoja tämä aika meille synnyttää, ja miten niitä säilytetään tuleville sukupolville? Tuottaako jonkun omaa elämäänsä kuvaavan YouTube -tähden nettiin laittama nopeiden kuvien jono samanlaisia omakohtaisia muistoja, kuin hyvin taustoitettu romaani? Muuttuvatko muistojen mielleyhtymätkin tulevaisuudessa enemmän eläviksi kuviksi?

Entä muuttuuko yhteisten ja omien muistojen suhde jotenkin, tästä minää ja minuutta korostavasta ajasta mieleemme jäävissä muistoissa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muisti, muistot, Taija Tuominen, fiktiivinen kirjallisuus, tietokirjallisuus, kirjailijan työ

Kohti asumiskelvotonta maapalloa myös vuonna 2020 - ehkä

Tiistai 31.12.2019 klo 7.24

Asumaton_netti_pieni.jpg
Vuosiluku vaihtuu hienolta näyttävään muotoon 2020. Ajankohtaan kuuluu olla toiveikas, ennustaa tulevaa, toivoa parasta ja lupauksia olla parempi ihminen ensi vuonna. Tämän vuoden lopuksi tein toisin. Otin ja tartuin maailmanlopun kirjaan.

Olen joulusta lähtien kahlannut läpi maailmalla menestynyttä, Otavan tänä vuonna suomeksi julkaisemaa David Wallace-Wellsin teosta Asumiskelvoton maapallo. Uuvuttava määrä tutkimus- ja uutislainauksia, mutta myös hyviä ajatuksia. Kuten sekin, miksi romaanit, elokuvat ja muut fiktiiviset tarinankerronnan muodot eivät oikein saa otetta tästä kestämättömästä elämäntavastamme. Jo lapsena opittu klassisen tarinan kaava saa meidät nostamaan jalustalle Greta Thunbergin kaltaisia hyviksiä, ja Donald Trumpin tai Persujen kaltaisia pahiksia. Jotta jotakin oikeasti tapahtuisi, ne hyvikset ja pahikset pitäisi löytää paljon, paljon lähempää...

Sitä odotellessa, itsessäni ja Sinussa: Hyvää alkavaa vuotta 2020.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Asumiskelvoton maapallo, David Wallace-Wells, ilmastonmuutos, Greta Thunberg, Martti Linna, vuosi 2020, dystopiakirjallisuus, maailmanloppu

Vanhemmat kirjoitukset »