Tunteisiin vetoava tarina ei aina toimi uutisjutussa

Perjantai 10.2.2017 klo 15.17

Viime aikoina olen miettinyt paljon tarinankäytön merkitystä lehtiartikkelien laatimisessa. Ikiaikaisen tarinan hyödyntämistä näkee yhä enemmän aivan tavallisen uutispäivän sanomalehdessä: uutisjutussa on sankari, pahis, sankarin kokemia vastoinkäymisiä ja lopulta niiden jälkeinen onnellinen loppu.

Ongelmaksi voi tulla, että toimittajan harrastama maalailu voi peittää alleen pääasian jonka pitäisi olla uutinen ja jutun kärki. Toinen ongelma voi olla se, että kun tarina kerrotaan vain yhden ihmisen näkökulmasta, vain siitä tulee ehdoton totuus. Muita näkökulmia ei samaan asiaan tuoda esille.

Vähän samasta asiasta kirjoittaa Janne Arola tänään ilmestyneessä Journalistissa:

"Erityisesti näinä aikoina, kun valtamedia pyrkii kiivaasti erottautumaan valemedioista ja propagandasivustoista, faktojen paikkansapitävyyden varmistamisen pitäisi olla ensisijaisen tärkeää. Viime aikojen ilmiö on kuitenkin se, että yksittäisten ihmisten kokemuksia nostetaan tasaveroisiksi asiantuntijatiedon rinnalle. Mediassa näkee säännöllisesti tarinallisia juttuja sairaudesta tai muusta vaikeasta elämäntilanteesta selviytyneistä ihmisistä. Usein lähteenä ovat vain haastateltavat itse, eikä heidän taustojaan tai sanomisiaan ole tarkistettu muualta."

Yhdyn täysin Janne Arolan näkemykseen. Jos ja kun isolla pensselillä halutaan maalata ihmisen mielikuviin vetoavaa tarinaa, ei silti pidä tinkiä faktojen tarkistamisesta aina kun se on mahdollista - vaikkakin se mikä on totuus, on joskus pahuksen vaikeaa kaivaa esille.

Oksan takana on erilainen maailma

Lauantai 17.10.2009 klo 12.10

Lueskelin iltalukemisina Heikki Peuraniemen, alias Metsä-Heikin tänä vuonna julkaisemaa kirjaa Oksan takaa (Mediapinta 2009). Meillä on Heikin kanssa tapana vaihtaa kirjoja, kas samanlaisia metsäläisiä kun olemme taustoiltamme.

Tällä kertaa Heikki, joka täyttää kohtapuolin 75 vuotta oli valinnut tarinankerrontansa tavaksi kronologisen, päiväkirjamaisen otteen. Vuoden ajalta kirjan lehdille kertyivät kauppareissut, havainnot ilmojen pitelemisestä, kommentit luetuista kirjoista.

Minulla kesti hetken, ennen kuin sain otteen kerrontatavasta. Sitten tajusin, missä oli vaikeus: minut, kuten meidät kaikki on kyllästetty klassisen tarinan kaavalla. Sillä, joka toistuu elokuvissa, kirjoissa, näytelmissä.

Omasta elämästä päiväkirjamaisesti kertovassa teoksessa ei välttämättä ole sitä sankaria eikä hänen varjoaan. Ei ole rinnalla kulkevaa veijaria tai auttajaa. Alku, keskikohta ja kliimaksi jäävät puuttumaan. Elämä soljuu, eikä jakaudu episodeiksi.

Kun lopulta tajusin kytkeä klassisen tarinan lukutavan pois päältä, aloin nauttia Heikin tarinoista. Television ostomatka Jyväskylään ei sisällä suurta draamaa. Ei, se sisältää jotakin paljon sitä suurempaa: elämää itseään.