Kirjoja kirjailijasta joka kirjoittaa - narsismiako?

Tämän vuoden kotimaisessa kaunokirjallisessa sadossa näkyy olevan hämmästyttävän paljon teoksia, joissa joku kirjan henkilöhahmoista on kirjailija, tai joissa asiat nähdään kirjailija-hahmon silmin. Ilmiö on ollut trendinä jo jonkin aikaa.

Kriittinen kommentoija voisi ajatella, että suomalainen kirjailijakunta on käynyt laiskaksi, etteivät he enää jaksa kerätä pohjatietoa muista ammateista ja kansanryhmistä luodakseen kertojannahkansa jonkun muun ihmisen sisälle. Tai niin, että kirjailija kohotetaan tarinan aktiivisena hahmona eliitiksi, muita hienommaksi yliminäksi.

Ei se varmaan niin ole. Kysymyksiä kuitenkin herää: millaisen maailmankuvan tästä muutenkin sirpaloituvasta maailmasta kirjoittaja voi lukijalle antaa kirjoittaessaan kirjaa kirjailijasta, jolla on vaikeuksia saada kirjoitettua sitä seuraavaa kirjaansa?

Vai onko kysymyksessä se sama kaiken viestinnän personoitumiskehitys, jonka näkee joka aamu avatessaan päivän sanomalehden: enää ei riitä, että toimittaja kertoo artikkelissa ammattitaitoisesti mitä, missä ja milloin. Ei; sen ohessa täytyy olla toimittajan kasvokuvalla varustettu kommenttilaatikko, jossa toimittaja kertoo oman mielipiteensä asiasta.

Olemmeko siis matkalla kohti yhä pahenevaa minä-ihmisten yhteiskuntaa?