Kaikki nuo kirjallisuusblogeja pitävät naiset

Maanantai 6.8.2012 klo 18.03

Eräs uutuusromaaninsa näkyvyyttä ja markkinointia pähkäilevä kirjailijakollega lähetti minulle sähköpostia. Hän äimisteli tekemäänsä havaintoa kirjallisuusblogien maailmasta.

Samalla kun kirjallisuuskritiikkien määrä perinteisessä printtimediassa vähenee, on nettiin omaksi harrastuksekseen kirjoittavien kirjallisuuskriitikoiden toivottu paikkaavan tätä yhä yhä suuremmaksi käyvää puutetta kirjojen saamassa näkyvyyydessä. Kirjablogeja löytyykin netistä melkoisen vaivatta ja paljon.

Kollegani oli tehnyt kuitenkin hämmästyttävän havainnon: kaikki ne suosituimmat kirjablogistit, joille hän oli tarjonnut teostaan tutustuttavaksi ovat ilmeisesti naisia, ja iältään melko nuoria. Tarkastin väittämän oikeellisuuden: siltä se tosiaan näyttää!

Kysyä sopii (iäkkään mieskollegan suulla), mistä tämä johtuu, ja mitä se tarkoittaa eri tyyppisten, sukupuoleltaan ja iältään erilaisten kirjailijoiden tuotosten saamassa näkyvyydessä. Painottuvatko nuorten naiskriitikoiden lukuharrastuksessa samaa sukupuolta olevien, iältään suurin piirtein samanikäisten naisten kirjoittamat kirjat?

Ja miksi miespuolisia kirjabloggaajia näyttää olevan niin vähän?

Kirjan aika vie elokuussa Hämeenlinnaan

Maanantai 28.5.2012 klo 6.49

Kesällä Suomi täyttyy kirjallisuustapahtumista. On Kouvolan Dekkaripäiviä, Sastamalan vanhan kirjan päiviä, Pentinkulman päiviä ja monia monia muita.

Oma tieni vie - Kouvolassa käynnin lisäksi - ensimmäistä kertaa Hämeenlinnaan Verkatehtaalle Kirjan aika -tapahtumaan elokuun lopulla. Luvassa on mielenkiintoinen keskustelu perjantai-iltana kirjailijakollegoiden kanssa. Onhan annettu aihe yksi niistä elämän peruskysymyksistä.

Naisen silmin vai miehen mitalla?

50 vuotta Äänettömän kevään ilmestymisestä

Sunnuntai 13.5.2012 klo 11.55

Mustarastas lauloi viime yönä pensaikossa taloni lähellä. Oli pakko seisahtua hetkeksi ulos ja kuunnella mestarilaulajaa.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta amerikkalaisen Rachel Carsonin (1907-1964) kirjoittaman kirjan Silent spring - eli Äänetön kevät - ilmestymisestä. Kirjan on sanottu olleen yksi niistä tekijöistä, jotka synnyttivät kansainvälisen ympäristöliikkeen.

Rachel Carson kritisoi kirjassaan ympäristömyrkkyjen, erityisesti DDT:n käyttöä ja niiden aiheuttamia vaurioita luonnossa. Varmasti osin Carsonin kirjan ansiosta tuon supermyrkyn käyttö kiellettiin. Kielto on yksi niistä tekijöistä, jonka vuoksi saamme edelleen ihastella Suomessakin merikotkan ja muuttohaukan kaltaisia uljaita lintuja.

Yksin kesäyössä on lohdullista ajatella, että kirjallisuudella oli silloin, ja voi yhä olla  valtavia vaikutuksia yhteiskunnassa.

Pitkä on kirjallisuusblogien rivi

Perjantai 23.3.2012 klo 13.02

Eräs tuttavani sanoi hiljattain, että hän on löytänyt mielenkiintoisimmat blogit seurattavakseen puhtaasti sattumalta ja vahingossa. Ne sellaiset, joiden kirjoituksia hän seuraa ja jopa kommentoi.

Blogit ovat tätä päivää, ja niitä löytyy netistä joka lähtöön. Kirjoittaja voi näpytellä nettiin havaintojaan elämästä, pitää päiväkirjaa, kommentoida lukemiaan kirjoja tai tehdä melkein mitä vain, mitä kirjaimilla voi tehdä.

Seuraan itsekin muutamia, mielestäni hyvin tehtyjä blogikirjoituksia. Se on yksi tapa kommunikoida telepaattisesti sellaisen ihmisen kanssa, jota en tunne muuta kuin näin sähköisesti, mutta jonka ajatuksista olen kiinnostunut.

Kirjallisuuteen liittyviä blogeja on netissä runsaasti tarjolla. Parnasso-lehden päätoimittaja Jarmo Papinniemi on koonnut fiksusti ison joukon kirjallisuusblogeja sähköisen päiväkirjansa linkeiksi. Monimuotoista on kirjallisuuden maailma!

Onnittelut Finlandiasta, Rosa Liksom

Perjantai 2.12.2011 klo 6.31

Rosa Liksomin teos voitti tämänvuotisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Varmasti hyvä valinta - Rosa Liksom on yksi niistä kirjailijoista joiden töistä joko pidetään tai ei pidetä. Se, että kirja herättää tunteita on yksi niistä syistä, miksi kirjallisuudella on oikeus olla olemassa.

Kirjallisuuspalkintojen merkitystä voi aina pohtia. Saajalleen - sekä kirjailijalle että yhdelle kirjalle - se on aina merkittävä tunnustus. Mutta kuka muistaa vaikkapa viideltä viime vuodelta edes kolme Finlandian voittanutta teosta?

Ei varmaan tarvitsekaan muistaa. Jokainen taideteos on aina oma uniikki itsensä. Merkitystä on vain sillä, mitä tuntemuksia se kokijassaan - eli kirjan kohdalla lukijassaan - herättää.

Aleksis Kiven Jukolan viesti onnellisesti takana

Maanantai 20.6.2011 klo 8.13

Virolahdella viikonvaihteessa juostu ja kävelty Jukolan viesti on viety päätökseensä. Oma sijoitus ja suoritus maastossa tyydyttävät. Kivaa oli.

En tiedä, olisiko Jukolan viestin kaltaista tapahtumaa olemassa ilman Aleksis Kiven suurta romaania. Ei ainakaan sillä nimellä. Metsässä tuli mietittyä sitäkin, kuinka paljon herra Kivi vaikutti tahtoen tai tahtomattaan meidän suomalaisten luontosuhteeseen, tapaan kokea metsä. Luulen, että aika paljon, myös tavoilla joita emme tiedosta.

Suunnistus sijoilla ynnä muut muistuttaa aika paljon kirjallisuutta ja sen kokemista. Rastilla kysyt toiselta läähättäjältä, että mikä rasti sinulla on seuraavaksi. Jos numero on sama, otetaan yhteinen suunta ja mennään kimpassa. Yhteisellä taipaleella yritetään pysyä suunnassa, ja otetaan yhdessä kiinni paikkoja kartalta. Jos pudotaan kartalta, niin se tehdään yhdessä. Vähän samalla tavalla kuin kirjailija, ja hänen lukijansa tuntuvat joskus tekevän.

Eivät liikunta - eli asioiden fyysinen kokeminen - ja kirjallisuuden antamat elämykset loppujen lopuksi niin kaukana ole toisistaan.

Kirjailija, kriitikko ja yksi suuri kysymys

Tiistai 31.5.2011 klo 7.22

Maaliskuussa ilmestyneen Liian iso juttu -romaanini kritiikkejä ilmestyy pikku hiljaa eri medioissa. Olen koonnut sähköisessä muodossa julkaistuja, omia kirjojani koskevia kritiikkejä tänne.

Yksi viimeisimmän kirjani lukeneista kriitikoista katsoo kirjani sisältävän jonkin verran tyhjäkäyntiä. Toinen pohtii, onko kirjan teema liian iso alle 300-sivuisessa romaanissa käsiteltäväksi. Kolmas on mielissään siitä, että kirjan tarina pystyi yllättämään hänet lopussa. Eli ristiriitoja kritiikkien välillä löytyy, ja siihen olen kirjoittajana tyytyväinen: kukin näistä lukijoista on tehnyt oman puolikkaansa tarinasta, sen puolikkaan päälle jonka olen kirjoittajana pystyttänyt.

Yksituumainen hymistely ja selkään taputtelu kritiikeissä olisi kauhistus. Sehän tarkoittaisi, että olisin luonut tarinan sataprosenttisesti itse, ilman että lukijalla on mahdollisuus tehdä omaa osaansa: kullakin heistä on oikeus nostaa omat teemansa tarinassa esille, jotakin sellaista jota kukin heistä pitää tarinassa tärkeänä.

En usko, että kritiikkien lukeminen on pahasta kirjailijoille. Olen kuullut, että jotkut eivät lue niitä ollenkaan. Toiselta puolen, en usko että kritiikit vaikuttavat tulevaan kirjoittamiseeni: kunkin tarinan on elettävä omilla ehdoillaan. Kaiken takana on kuitenkin se yksi iso kysymys. Miksi?

Ensi keväänä minulta ilmestyy aivan erilainen romaani kuin nämä neljä perättäistä Sudenmaata ovat olleet. Oikeastaan kaikki muuttuu: genre, teemoitus, henkilötyypit - ja kustantaja ja kustannustoimittaja.

Tulee olemaan jännää peilata kriitikkojen suhtautumista muutokseen: kuinka paljon he lukevat uutta tuotantoa suhteessa aikaisempaan tuotantooni - vai pystyvätkö irtautumaan siitä kokonaan? Se on se vaatimus, jonka eteen kirjailija alati joutuu. Tai pääsee, yrittäessään vastata isoon kysymykseen.

Heinäkuussa Sysmän Kirjakyläpäiville

Perjantai 27.5.2011 klo 6.45

Osallistun heinäkuussa (8.-10.7.) Sysmän Kirjakyläpäiville yhdessä Tuukka Sandströmin, toisen haminalaisen kirjailijan ja Idiootti-kustantamon perustajan kanssa. Tarkoitukseni on viettää mukava kesäinen viikonloppu kirjojen parissa, esitellen omia tuotoksiani nykyisille tai mahdollisille lukijoille ja haistellen itselleni uuden kirjallisuustapahtuman ilmapiiriä.

Tähän mennessä olen osallistunut kirjailijanurallani Helsingin, Jyväskylän ja Lahden kirjamessuille sekä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiville. Tapahtumissa on eroja. Helsingistä tulee ensimmäisenä mieleen valtava väen tungos ja hälinä. Jyväskylästä hyvin toteutettu messujen sijoittelu, jonka ansiosta ihmisten äänet kuuluvat esiintyjälavoilta. Lahdesta melko pieniin tiloihin sijoitettu, mutta samalla hyvin toimiva tarjonta.

Kuulemani perusteella luulen, että Sysmässä on paljonkin samaa kuin Sastamalassa. Sinne tullaan koskettelemaan kirjoja, katselemaan niitä ja puhumaan niistä. Syntyviä keskusteluja, sammuvia keskustelunavauksia ja käytyjä keskusteluja, jotka jäävät mieleen.

Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on. Stephen Kingin sanoin telepaattista yhteydenpitoa kirjojen välityksellä. Kirjallisuustapahtumassa ollaan käymässä. Ihan niin kuin elämässäkin ollaan.

Kuinka portinvartija arvottaa hyvää kirjallisuutta

Torstai 24.2.2011 klo 7.22

"Tutkimustulokset osoittavat, että kirjallinen eliitti perustaa arvolausumansa yhtä lailla teoksen muodollisiin kuin sisällöllisiinkin piirteisiin. Muodollisista piirteistä kirjailijan käyttämään kieleen on kiinnitetty eniten huomiota. Pelkkä kielellinen tai rakenteellinen näppäryys ei kuitenkaan riitä, vaan yhtä lailla teokselta odotetaan yhä temaattista syvyyttä, riittävän painokasta sanottavaa. Kaikki portinvartijat pitävät keskeisenä arvottamisen perusteena myös teoksen suhdetta kirjalliseen traditioon."

Tämä lainaus on peräisin Karisto Oy:n nykyisen kustannuspäällikön Sanna Vartiaisen pro gradu -tutkielmasta Hyvän kirjallisuuden kriteerit Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksella vuonna 1998. Se osui silmiini netistä. Gradussaan Vartiainen arvioi kustantajien, kriitikoiden ja kirjallisuuspalkintolautakuntien merkitystä kirjallisuuden arvottamisessa. Mielenkiintoista pohdiskelua.

Kirjallisuuden arvottaminen absoluuttisesti hyväksi tai huonoksi lienee mahdotonta. Miksi kirja, jota joku toinen kehuu vuolaasti, ja joka on saanut jos jonkinlaisia palkintoja jättää minut lukijana tunnetasolla täysin kylmäksi? Ja toisin päin, miksi kirja, josta itse pidin hullun lailla saa toisessa ihmisessä aikaan vain hymähdyksen?

Yllä oleva lainaus saa minut monessakin mielessä mietteliääksi. "Portinvartijat", nuo paljon parjatut ja pelätyt henkilöt lukevat vuosittain kymmeniä ja taas kymmeniä käsikirjoituksia ja valmiita kirjoja. Mitä tapahtuu ajan kuluessa heidän omalle suhteelleen noihin moniin kohtiin, joita he kirjallisuudessa arvostavat? Mikä on se kirjallisuusammattilaisen valkoinen paperi, jollaisen valokuvaaja asettaa kameransa linssin eteen saadakseen työvälineensä valkotasapainon taas kalibroitua?

Kirjallisuudella on niin monta erilaista tehtävää. Esimerkiksi, vetämissäni kirjoittajaryhmissä olen kuullut turhan monta kertaa lauseen "... tämä minun kirjoittamiseni on vaan tällaista terapiakirjoittamista."

Arvokasta terapiakirjoittamista, joka voi tuottaa kirjoittajan lisäksi jollekin muullekin terapialukemista. Esimerkiksi siitä kirjallisuuden tehtävästä ei lainauksen arvottamisperusteissa puhuta mitään.

Kirjallisuuskritiikistä on oltava moneksi

Torstai 20.1.2011 klo 7.34

Suomen Maakuntakirjailijat järjesti Jyväskylän Kirjailijatalolla tilaisuuden, jossa käsiteltiin kirjallisuuskritiikin tilaa. Linkkinä tilaisuuden antia käsittelevä Kansan Uutisten juttu.

Kirjailija tarvitsee kritiikkiä eli palautetta työstään. Lukijoiltaan: sekä ammattikriitikoilta että heiltä jotka lukevat kirjoja huvikseen, löytääkseen niistä jotakin tärkeää, ymmärtääkseen elämää tai jostakin muusta syystä.

Ammattikriitikko tuntuu olevan sukupuuttoon kuolemassa oleva laji. Sillä palkkiotasolla, jota isot mediat maksavat kirjojen lukemisesta ja arvottamisesta freelancereina toimiville kriitikoille ei elä. Toivottavasti kysymyksessä ei ole yksi oire kirjallisuuden merkityksen vähenemisestä - tai pikemminkin sen muuttuvasta arvottamisesta.

Netin, ja siellä virtaavan vapaan ajatusvirran suhteesta kirjallisuuden arvottamiseen en ole niin huolissani kuin jotkut panelisteista näkyivät olleen. Netistä löytyy tällä hetkellä tosi upeita päiväkirjoja luetuista kirjoista, ja niiden herättämistä ajatuksista.

Palautetta - ja arvokasta sellaista - kirjailijalle se on sekin. Ilman nettiä se jäisi saamatta.

Kirjagenren reuna-alueilla on liukasta

Keskiviikko 10.11.2010 klo 7.06

Vilkaisu Pirkanmaan kirjastojen yhteiseen PIKI-verkkokirjastoon kertoo, että viime keväänä ilmestynyttä Kuolleita unelmia-romaaniani on kirjastoissa yhteensä 25 kappaletta. Niistä 23 oli vilkaisuhetkellä lainassa ja 2 oli hyllyssä.

Vastaavasti, keväällä 2009 ilmestynyttä Tammikoti-romaania on kirjastoissa 14 kappaletta. Puolet oli lainassa ja puolet hyllyssä.

Kuolleita unelmia on luokiteltu jännitysromaaniksi, Tammikoti avioliitto- ja rikosromaaniksi. Kirjoittajalle, eli minulle kysymyksessä on saman kirjasarjan kaksi itsenäistä osaa.

Kuinkahan paljon kirjallisuuden jakaminen eri tyyppeihin - eli genreihin - ohjaa kirjoja ostavia ihmisiä? Entä kuinkahan paljon se ohjaa niitä lainaavia ja lukevia ihmisiä heidän valintapäätöksissään?

Asia tuli taas mieleen, kun eilen julkistettiin tämänvuotiset lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat. Monenlaisia hyviä tarinoita on valittu kisaamaan samasta palkinnosta.

Toivottavasti sangen lipoisa genre-ajattelu ei estä ketään lukijaa löytämästä itselleen merkittävää tarinaa.

Oksasen Puhdistus tekee hyvää

Keskiviikko 31.3.2010 klo 6.09

Sofi Oksasen Puhdistus-romaanille eilen myönnetystä Pohjoismaisesta kirjallisuuspalkinnosta on helppoa olla iloinen.

Se on hyvä esimerkki siitä, että myös Suomen ja Viron kaltaisten pienten maiden historiassa ja kulttuurissa on aiheita, jotka hyvin kerrottuina vetoavat myös muista kulttuureista tuleviin lukijoihin.

Onnittelut!

Juutalainen kirjallisuus - ja suomalainen

Lauantai 10.1.2009 klo 17.42

Luin joulun seutuna Nathan Englanderin romaanin Erikoistapausten ministeriö (Like 2008). Kirjan takakannessa kerrotaan näin: "Amerikanjuutalaisen kirjallisuuden parasta perintöä uudistavaa Englanderia ei ole turhaan verrattu Singeriin, Rothiin ja Malamudiin."

Tuo luokittelu nimenomaan juutalaiseksi kirjallisuudeksi on mielenkiintoista. Samaa luokittelua on tehty useammassakin Englanderin romaania koskevassa kritiikissä jotka olen lukenut. Kansojen sulatusuuni ei siis ole pystynyt kuorimaan tämän "juutalaisuuden" olemuksesta jotakin merkittävää pois. Mitähän se jokin mahtaa olla?

Siitä voi johtaa ajatuksia myös suomalaisen kirjallisuuden kuvaan maailmalla. Arto Paasilinna lienee tämän hetken menestynein kirjailijamme kansainvälisesti. Ainakin hän on yksi näkyvimmistä. Olisikohan siitä apua, jos meitä, vielä tuntemattomia kynäilijöitä markkinoitaisiin ulkomaisille kustantajille ja lukijoille lauseella "suomalaisen kirjallisuuden parasta perintöä uudistavaa X:ää ei ole turhaan verrattu Paasilinnaan."

Miksi kukaan kirjoittaisi rikoskirjallisuutta?

Perjantai 24.10.2008 klo 13.22

Olen miettinyt aika paljon sitä, miten dekkarit ja ns. korkeakirjalliset romaanit eroavat toisistaan. Aihe on sikäli henkilökohtaisesti ajankohtainen, kun keväällä 2009 ilmestyvästä seuraavasta romaanistani ei tule dekkaria.

Myllylahti Oy:n Mauno Moilanen oli sitä mieltä, että siinä ei ole riittävästi dekkarimaisia piirteitä MurhaMylly-sarjaan. Minulle tuo käy: olenhan kirjoittanut tarinaa, en dekkaria/korkeakirjallista romaania.

Löysin netistä pienkustantamo Blue Moon Oy:n Raimo Salokankaan erinomaista pohdintaa siitä, miksi kukaan kirjoittaa rikoskirjallisuutta, mitä se on ja miksi sitä luetaan.

Joskus kannattaa myöntää, että joku on pähkäillyt asian jo paremmin.

Kahtalainen Suomi - kirjallisuudessa

Lauantai 18.10.2008 klo 8.35

Suomen Maakuntakirjailijat ry, jonka johtokunnan jäsen olen valmistelee parhaillaan Nivalassa 15.11. pidettävää Kahtalainen Suomi - kirjallisuustapahtumaa.

Miettiessämme viime keväänä jokavuotisen kirjallisuussessiomme teemaa tuo kahtalaisuus, kahtiajakoisuus nousi aika nopeasti esille. Nimenomaan sellaisena, kuin kirjallisuus yrittää sitä kuvata.

Kahtiajakoisuus kai kuuluu ihmisen perusolemukseen; kaikki näyttäisi olevan hyvin, mutta silti odotamme elämältä enemmän; se läheisin ihminen tuntuu hyvältä, mutta toki hän voisi olla vielä parempi; terveys on kohtalainen, mutta eiköhän vaan ole jotakin kolotusta taas tulossa.

Ei kirjallisuus, eikä kirjailijakaan pääse tuosta kahtiajakoisuudesta eroon. Kautta aikojen Dickensit sun muut ovat kuvanneet eroa hyvä- ja huono-osaisten välillä. Jari Tervoa pidetään yhä lappilaisena kirjailijana, vaikka hän on jo iät ja ajat kirjoittanut aivan muuta kuin rovaniemeläisproosaa.

Niin, ja se kahtiajakoisuus lukijapalautteessa: hyvä vaiko huono? Ei harmaata, vaan joko mustaa tai valkoista.