Kirjasto lisää parhaiten kirjan elinvuosia

Maanantai 22.5.2023 klo 18.21

Äänikirja on lyönyt muutamassa vuodessa läpi yhtenä tapana nauttia kirjallisuudesta. Tunnustan lukeutuvani vielä epäileviin Tuomaksiin: aika näyttää, ovatko äänikirjat enemmänkin hyvää bisnestä joillekin jakeluketjun osille, kuin oiva tapa pitää vuosia sitten julkaistut kirjat edelleen lukijoiden saatavilla. Se on kuitenkin tilastollisesti todistettavissa, että yleisten kirjastojen toiminta tekee sitä jo nyt.

Sanasto, meidän kirjallisuudesta elantoa saavien oma tekijänoikeusjärjestö pitää yllä teosrekisteriä, jonka tietojen perusteella saamme niin sanottua kirjastokorvausta yleisistä kirjastoista ja korkeakoulukirjastoista lainatuista teoksistamme. Tänä keväänä tämä OmaSanasto -verkkopalvelu uudistui. Uudistuksen ansiosta me kirjailijat näemme nyt vaivattomasti, kuinka paljon kutakin teosta on viime vuosina lainattu. Tällä hetkellä palvelu kattaa vuosien 2018-2021 tiedot.

Kävin juuri läpi omien teosteni lainaukset noilta neljältä vuodelta. Vuonna 2018 minulta oli kirjastoissa lainattavissa 21 teosta eri muodoissa, vuonna 2019 22 teosta ja seuraavina kahtena vuonna kumpanakin 24 teosta. Onhan noita kertynyt, joku voisi sanoa – mutta onhan tässä jo kilometrejä ja vuosia kirjoittajana takana… Tein muutamia havaintoja kirjoittamieni teosten lainaamisista.

Viiden eniten lainatun teoksen osuus koko tarjolla olleesta kirjojeni määrästä on vaihdellut vuosittain 52 ja 65 prosentin välillä. Keväällä 2019 julkaistu Impivaara, Sudenmaa -rikosromaanisarjani kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin osa saavutti tuona vuonna niin suuren suosion lainaajien keskuudessa, että sen lainaukset muodostivat lähes kolmanneksen lainatuista kirjoistani. Samalla viiden suosituimman kirjani lainausosuus nousi tuona vuonna tuohon 65 prosenttiin.

Olen kirjoittanut sekä ”tavallisia” romaaneja, rikosromaaneja että tietokirjoja. Omalta osaltani voin todistaa sen, että Suomessa luetaan paljon rikosromaaneja. Vuonna 2018 lainatuin teokseni oli Kasvuaikaa, Sudenmaa-sarjan seitsemäs osa. Vuodet 2019-2021 menivätkin sitten Impivaaran piikkiin.

Sanaston tilastoista voi myös tehdä havainnon, että suomalaiset pitävät romaanisarjojen lukemisesta: uusimman Sudenmaan ilmestyminen on näkynyt aina myös niin, että aikaisempiakin sarjan teoksia on lainattu enemmän. Sarjan ihka ensimmäinen teos, ranskaksikin käännetty Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) näkyy olleen vielä vuonna 2021 kymmenenneksi lainatuin teokseni, ja ihan hyvällä lainausmäärällä.

Kirjojeni lainausmääristä voi myös päätellä sen trendin, että uusimmat kirjat löytävät herkimmin kirjaston hyllyltä lukijansa käsiin. Onhan se luonnollista: ne ovat yleensä kirjastossa esillä parhaimmilla paikoilla, ja saavat ainakin jonkin verran julkisuutta. Mutta ilahduttavaa on huomata, että joistakin kirjoistani on muodostunut kestosuosikkeja. Syksyllä 2017 ilmestynyt, tomerasta Katri-tytöstä ja ilmastonmuutoksesta kertova Isän luokse on ollut siitä lähtien kirjojeni lainausmäärissä mitalisijoilla. Mitenkähän käynee, kun vuoden 2022 lainaustilastot päivitetään syksyllä järjestelmään?

Tilastoista löytyy mukavia yllätyksiä. Keväällä 2012 Metsäkustannus julkaisi omasta ideastani lähteneen Metsänomistajan rahakirjan, helppolukuisen oppaan avuksi oman metsänsä taloudellisen arvon ja merkityksen pohtimiseen. Lieneekö ollut koronan tuoman ”kotoilun” ansiota, kun vuonna 2021 se pomppasi taas kärkikahinoihin kirjojeni lainausmäärissä? Vai olisiko joku vaikutusvaltainen ”metsäinfluensseri” vihjaissut jollakin minulle tuiki tuntemattomalla nettifoorumilla kirjan olemassaolosta?

Olen itsekin ahkera kirjastossa kävijä ja kirjojen lainaaja. Se surettaa, että niin monia hyviä kirjoja lepää siellä hyllyillä, pääsemättä kenties koskaan yhdenkään lainaajan silmien eteen. Aikaa myöten ne menevät poistoon. Sääli!

Pienestä, mutta kirjailijan taloudessa tuiki tarpeellisesta lainauskorvauksesta viis: olen omalta osaltani äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kerrasta, jolloin jokin kirjoittamani teos tarttuu kirjaston hyllyltä lukijansa matkaan. Kirjat on tehty luettaviksi. Aika näyttää, milloin on totuttava sanomaan että kuunneltaviksi.

Huom: Kirjojen linkit johtavat Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-tietokantaan.Tarkasta kirjojen saatavuus oman alueesi kirjastojen verkkokirjastosta.

Lainatuimmat kirjani vuosina 2018-2021, TOP 5

2018

1. Kasvuaikaa (Sudenmaa-sarjan 7. teos)

2. Isän luokse (nuortenromaani)

3. Rakkausarpia (Sudenmaa-sarjan 6. teos)

4. Kaksi hautaa saarella (romaani punapäällikkö Aleksei Osipovista)

5. Metsänomistajan rahakirja

2019

1. Impivaara (Sudenmaa-sarjan 8. teos)

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Rakkausarpia

5. Kaksi hautaa saarella

2020

1. Impivaara

2. Tanssilavojen Suomi (kuvaus suomalaisesta tanssilavakulttuurista 1800-luvulta nykypäivään)

3. Isän luokse

4. Kasvuaikaa

5. Rakkausarpia

2021

1. Impivaara

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Metsänomistajan rahakirja

5. Tanssilavojen Suomi

Kirjastoapurahojen uudet jakoperusteet puhuttavat

Sunnuntai 14.6.2015 klo 11.15

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla on keskusteltu viime päivinä kirjailijoille myönnettävien kirjastoapurahojen uudistuneista jakoperusteista. Uuden linjauksen mukaan apurahoja myönnetään vuosittain pienempi lukumäärä, ja ne ovat vastaavasti kooltaan suurempia.

Linjauksessa on sekä hyvää että huonoa. Omassa kommentissani (HS 13.6.) päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Oman kirjailijataipaleeni perusteella näen kirjastoapurahat yhtenä niistä instrumenteista, joilla ruokitaan kirjallisuutemme monimuotoisuutta, paikallisuutta ja uudistumista.

Keskittäminen ei oikein istu siihen kuvioon.

Mediakin on sidoksissa veroparatiisien Bermuda-ilmiöön

Perjantai 12.9.2014 klo 8.16

Journalismilla on monta tehtävää. Sen on esiteltävä ja avattava maailmaa lukijalle, kaivettava esiin tosiasioita, ruokittava mielikuvitusta ja annettava polttoainetta kansalaiskeskusteluun. Toivoa sopii, että tiedotusvälineet myös lisäisivät lukijoidensa rakkautta omaan äidinkieleensä.

Helsingin Sanomien taloustoimitus on viime vuosina kirjoittanut usein ansiokkaasti veroparatiiseista, joihin eräät suomalaiset yritykset ja yksityishenkilöt ovat ohjanneet varallisuuttaan ja liiketoimintaansa kevyemmän verotuksen toivossa. Kysymys on ollut hyvästä - ja toivottavasti riippumattomasta - journalismista. Osaltaan kysymys on ollut myös yleisen moraalin käsittelemisestä.

Suomen Journalistiliitto kertoo tiedotteessaan 4. syyskuuta, että useat Hesaria julkaisevalle Sanoma Oyj:lle töitä tekevät freelancer-journalistit ovat saaneet yhtiöltä tiedotteen. Sen mukaan yhtiö on ulkoistanut taloustoimintojaan Genpact-nimiselle yritykselle. Yritys on rekisteröitynyt lempeästä verokohtelustaan tunnetulle Bermudan saarelle. Jatkossa freelancereiden on lähetettävä laskunsa tälle yhtiölle englanniksi käännettynä väärinkäsitysten välttämiseksi. Maksuaikaakin pitää jatkaa pidemmäksi, koska viiveitä saattaa tulla.

Voi kysyä, lyökö taloudellista tulosta tavoittelevan yhtiön toiminta korville sen lehden journalistien tekemää hyvää työtä ja uskottavuutta. Joku on jossakin joskus sanonut, että meidän tulisi elää niin kuin opetamme. Valitettavasti tässä "Bermudan kolmiossa" ei ehkä käy niin.

Metsänomistajan rahakirja on erilainen metsäkirja

Keskiviikko 7.3.2012 klo 9.28

Työskennellessäni takavuosina Kaakkois-Suomen metsäkeskuksessa metsänomistajien neuvontatehtävissä järjestin joka vuosi useita metsäverokursseja ja muita metsäkoulutustilaisuuksia eri puolilla Kymenlaaksoa ja Etelä-Karjalaa.

Metsäasioista ja metsärahasta puhutaan yhä useimmiten sillä samalla tavalla, erillään metsää omistavien kotitalouksien muusta elämästä ja taloudenhoidosta. Meitä metsänomistajia on tässä maassa noin 740 000, eikä lähikaupan kassalla kysytä maksetaanko ruokalasku metsä- vaiko muilla tuloilla. Kotitalouden muu rahankäyttö vaikuttaa myös siihen, miten metsää hoidetaan ja mitä sen omistamiselta odotetaan.

Maalis-huhtikuun vaihteessa ilmestyvä Metsänomistajan rahakirja (Metsäkustannus Oy) toteuttaa vihdoin pitkäaikaisen haaveeni metsäkirjasta, joka tuo metsäasiat osaksi kotitalouden muutakin rahankäyttöä ja puhuu niistä samoilla termeillä kuin muistakin raha-asioista puhutaan.

Odotan jännityksellä uutuuteni saamaa vastaanottoa.

http://www.metsalehti.fi/kauppa/tutustu/?BookID=e5c68fb5-387f-4f4f-bb4c-f23ba4c222c5

Apurahakeskustelu velloo taas

Perjantai 7.10.2011 klo 6.36

Kirjailijan työn rahoitusta koskeva keskustelu näkyy taas käyvän kiivaana, varsinkin Hesarin kulttuurisivuilla. Pontimena keskustelulle ovat toimineet hiljattain julkaistu Kirjailijaliiton selvitys kirjailijoiden tuloista sekä HS:n kuukausiliitteen selvitys kirjastoapurahojen käytöstä viime vuosina ja vuosikymmeninä.

Avoimuus on hyvästä. Valitettavasti olemme niin pieni kielialue, että ilman julkisin varoin tapahtuvaa suomalaisen kirjallisuuden tukemista meillä ei juurikaan kotimaista kirjallisuutta tuotettaisi. Ei olisi kirjailijoita, joita ilman tärkeitä - ja vähemmän tärkeitä - tarinoita ja lyriikkaa ei synny. Toisaalta, kotimainen kirjallisuus työllistää tänä päivänä useita tuhansia ihmisiä kustantamoissa, kirjapainoissa, kirjakaupoissa, kirjastoissa ja niin edelleen.

Varmasti apurahojen jakomenettelyissä on parantamisen varaa. Ainakin se siltä kuulostaa, jos tosiaan on näin että kirjailija on voinut saada jotakin apurahaa kymmenen vuoden ajan joka vuosi, vaikka julkaisuja on kertynyt vain yksi. Nuoria, uransa alussa olevia kirjailijoita on paljon. Monella heistä voi olla tärkeää sanottavaa.

Apuraha ei ainakaan minun mielestäni ole sosiaalinen etuus vaan ennakkomaksu tehtävästä työstä. Kirjailija saa sen työsuunnitelmaa vastaan. Kun työ on tehty, eli kirja on valmis on aika arvioida oliko panostus vaivan väärtti.

Ja sen arvioinnin tekee jokainen lukija kohdallaan. Ei mikään edustuksellinen taho, joka tietäisi mikä on hyvää ja mikä huonoa ja merkityksetöntä. Ja siksi me tarvitsemme paljon, ja hyvin erilaista kirjallisuutta.

Taiteilija elää vain 50-prosenttisesti työllään - niinkö?

Torstai 26.8.2010 klo 6.40

Tohtori Tarja Cronberg, kokenut yhteiskuntavaikuttaja on selvittänyt opetus- ja kulttuuriministeriön toimeksiannosta taiteilijoiden toimeentulon edellytyksiä. Infoa asiasta löytyy Taiteen keskustoimikunnan nettisivuilta.

Selvityksen mukaan suomalaistaiteilijat saavat elantonsa taiteestaan vain 50-prosenttisesti, kun muualla Pohjoismaissa luku on 70 prosenttia. Luku on ymmärrettävä, kun ajattelee pientä väestö- eli taiteen ostajapohjaa maassamme. Tuo 50 % tuntuu ainakin tuntemassani taiteilija- eli lähinnä kirjailijapiirissä kovalta luvulta.

Cronberg ehdottaa vapaiden taiteilijoiden työttömyysturvan muuttamista työllisyysapurahaksi. Pelkäänpä, että tuo muutos olisi aika kosmeettinen - ainakin kirjailijalla. Sitä, milloin työ alkaa ja päättyy ei tiedä edes hän itse. Pahimmillaan seurauksena olisi lisää byrokratiaa.

Koko perusturva - mukaan lukien eläke- ja työttömyysturva - kaipaisi suurempaa remonttia, jossa huomioitaisiin työelämän muuttuminen pätkä-, free-, toiminimiyrittäjä-, osa-aika- ja vapaaehtoistyöksi. Työurien pidentämisestä puhutaan paljon.

Työuran alkamisen ja loppumisen välistä löytyvät nimittäin monella nyt ne suurimmat toimeentulon ongelmat. Myös 50-prosenttisilla.

Tuppeen sahattu - mikä ihana termi!

Keskiviikko 30.9.2009 klo 15.56

Tiistaina 29.9. pääministeri Matti Vanhanen toi julkisuuteen termin, joka lämmitti metsäläisen mieltä. Hän sanoi tehneensä kirjahyllynsä tuppeen sahatusta koivusta.

Sydämeni hypähti. Peräti rikasta, puuhun ja metsään liittyvää kieliperinnettä soisin käytettävän jatkossakin. Voi olla, että niin myös käy: YLE teki paljastuksellaan pääministerimme arvovallalle melkoisen kaatokolon.

Ja jos Vanhanen tähän kaatuu, niin tuleeko hänestä silloin rasiin kaadettu koivu?

Kultaisesta säännöstä ja sen tulkinnasta

Perjantai 19.6.2009 klo 8.08

Pappi Kai Sadinmaa kirjoittaa tämän päivän Hesarissa (18.6.) mielenkiintoisesti ristinuskosta, ja pappien sekä seurakuntien tehtävistä.

Sadinmaan mielestä kirkon ja kirkon toimihenkilöiden olisi mentävä rohkeammin mukaan politiikkaan, puolustamaan heikkojen eikä oikeauskoisten asiaa. Hän muistuttaa, ettei kirkko ole olemassa itseään varten.

Ajatus näkyvästä osallistumisesta on kannatettava. Mutta sanaa politiikka tuskin kannattaa tässä yhteydessä käyttää: poliittinen elämä tuntuu tässä maassa rämettyneen vielä pahemmin kuin kirkollisen elämän tarkoitus.

Melkein jokaisesta uskonnosta löytyy eri muodoissa niin sanottu kultainen sääntö. Sen mukaan ihmisen tulisi kohdella toisia ihmisiä kohtaan siten, kuin hän haluaa itseäänkin kohdeltavan.

On se harmi, että kultaisen säännönkin voi tulkita niin monella eri tavalla.

Syksy alkaa - ja apurahahaku

Maanantai 4.8.2008 klo 9.02

Syksyllä jaetaan pääosa maamme monista kirjallisuuspalkinnoista. Melkein kaikille meistä kynäilijöistä tärkeämpiä kuin palkintojen jakopäivät ovat ne päivät, jolloin ensi vuoden apurahat täytyy viimeistään hakea, tai kun tiedot keväällä haettavina olleiden apurahojen saajista julkaistaan. Pääosa noista tärkeistä päivämääristä kuuluu syksyyn.

Apurahamarkkinoilla anojia riittää... Olisi mielenkiintoista tietää, moniko kirjoittamiseen apurahaa hakevista sen saa, edes jostakin tuutista. Pidän siitä, että suurimmat yksityiset säätiöt (esimerkiksi Kordelin ja Wihuri) julkaisevat nettisivuillaan tiedot jakamiensa rahojen saajista. Mikähän lie syy, että moiseen avoimuuteen ei ole päästy esimerkiksi ns. kirjastoapurahojen kohdalla?

Jakopäätöksiä tekeviä ihmisiä ei käy kateeksi. Muutamalla aanelosella hakija yrittää selvittää sen omasta mielestään huisan kirjaidean, jonka hän haluaa toteuttaa. Mikä lie se pisteytysjärjestelmä, millä ne huisuudet pannaan jonoon?